Hinaajalle töihin

- Pistä pipo päähäs, ku menet laival, opasti Toikkarin maammo pojanpoikaansa Reinoa, kun tämä lihasopan syötyään teki lähtöä ulos.

                      - Mistä sää tiät mihin mä meen ?

                      - Naisiin et kumminkaan keskell päivä juokse ja ryyppämisse sulla ei ol raha, niin, ett saitko oikein työtäkin?

                      -  Sain. Meen Vikreenin hommiin, hinaamaan lenssaa.

                      - Ottiko hinaajaan?

                      - Joo.

                      - Mikäs nyt, kun kakaran otti kiusakseen ?

                      - Enkä ole kakara, enkä sille kiusa. Osaan mä itteni hoitaa. Ei siihen maammon tartte neuvoo. Eikä mua Vikreeni ottanut, vaan Putti ite.

                      - Mistäs nyt tuulee ?

                      - Putti lupas ottaa töihin, kun pelastin sen hinaajan, ettei ajanut kivikkoon.

                      - Että, sinä pelastit?

                      - Ja perke, hyppäsin veteen ja kroolasin paatin kiinni.

                      - Jo-jopa. Taivasteli maammo, muka suurella hämmästyksellä. Hän ei alkuunkaan uskonut pojanpoikansa juttuja. Tällä oli liian paljon kontollaan koirankoipia ja ketunpaskoja, joita maammo oli vuosien mittaan joutunut kääntelemään parhain päin, milloin opettajan, milloin poliisin mieleisiksi. Sylvi-äiti oli jättänyt pikkupoikansa Reinon mummon kiusoiksi ja lähtenyt jonkun hanttapuliäijän perässä Ruotsiin. Muka työn hakuun. Sille Ruotsimatkalle tytär hävisi. Isää ei pojalla juuri ollutkaan, mitä nyt joku rohmu määrätty elatuksen maksajaksi. Poika kasvoi mummon luona. Äitiänsä ei poika juuri muistellut,  lahjan tämä lähetti jouluksi ja kutsui käymään sinne Ruotsiin, sitten joskus, kun saisi itse elämänsä järjestykseen. Ei saanut, ei saanut Sylvi elämäänsä mallilleen, milloinkaan. On se sen sortin tytär hänellä.

                      - Pysykin sitten  poissa, kun lähdet, julisti maammo villasukkia jalkaan vetävälle pojalle ja tarttui paikallislehden etusivuun. Reiska oikaisi selkänsä ja kääntyi ovelle. 

                      - Juma, mä meen ja pysynm poissa, enkä enää tätä ovee avaa, kun sen nyt takanani suljen, lopetti  Reiska alihankaisen väittelyn mummonsa kanssa   ja  lähti vihoissaan eteiseen. Mutta kolisteltuaan  siellä aikansa, murskattuaan läkkipeltiset ämpärit, mennävuotiset kurkkupurkit ja setä-Aukustin matka-arkun hän   koputti kiltisti  uudelleen  maammonsa oveen, kuten oli  pikkulapsesta asti oppinut ja kysäisi.

                      -  Juma, miss on mun saappaat?

                      Maammo oli istuutunut takaisin keinutuoliinsa lukemaan paikallislehden kuolinilmoituksia eikä vaivautunut heti edes vastaamaan pojanpoikansa kysymykseen. Reiska hynttäsi takaisin keittiöön mummonsa viereen ja kysyi uudelleen.

                      - Missä nee on ?

                       - Halkosen Alman ilmoituksessa ei näy sen entisen miehen sukulaisten nimiä. Onkohan nee riidoissa? Jatkoi maammo rauhallisesti lehtensä kuolinilmoitusten arviointia eikä kiinnittänyt huomiota pojan kyselyyn.

                      - Missä on mun kumisaappaat ?

                      - Ai, sää tulit takas. Mikäs sulta puuttuu ?

                      - Mä tartten merillä saappaat. Saappaat, missä on mun kumisaappaat ?

                      - Tartteks sää niitä johonkin? kysyi maammo muina mummoina, kuin ei olisi kuullutkaan poikansa töihinlähtöaikeista.

                      - Tottakai, mää tartteen saappaat sinne paattiin.

                      - Jaa, ai sää menet merille. Onkos sulla siellä jotain tehtävääkin? jatkoi maammo hiillostusta ja pojanpoika alkoi olla selvää kenkäheinää. Reiska kiukutteli nyt jo samalla tavoin, kuin oli vuosia sitten pikkupoikana oppinut.

                      - Anna mun saappaat, anna ne mulle, hän intti  ja polki jalkaansa. Maammo haki pojanpojalleen saappaat eteisen kaapista ja tämä lähti matkoihinsa kiitosta sanomatta.

                      Vikreenin Lasse oli jo irroittanut hinaajan ja käänsi sen keulaa sen verran laituria kohti, että Reiska pääsi hyppäämään kyytiin. He ajoivat tunnin matkan Jurmulan lahteen hakemaan siellä kelluvaa isoa kaivospuulenssaa. Reiska sai veneellä käydä irrottelemassa lenssan kiinnitystaakit tiftaaleista ja kun hän palasi hinaajaan, lähdettiin hitaalle paluumatkalle lenssan kanssa kohti Kokkilaa ja siellä redillä odottavaa saksalaista  laivaa.

                      Maisemat vaihtuivat hinaajan kyydissä hyvin hitaasti ja Lassella oli aikaa heittää jalat pielukselle ja ruveta lukemaan kirjaa. Hän määräsi Reiskan vahtimaan suuntaa ruorin ääreen ja Reiska otti homman vastaan kunniatehtävänä.

                      - Mitä sää luet?  Kysäisi Reiska.

                      - Tää on enklanninkirja, vastasi Lasse ja puhalsi Klubiholkista natsan mereen.

                      - Minkätahren sää sitä luet?

                      - Kuule Reiska, mää en enää tulevana syksynä näitä rantoja kattele. Mulla on liput Australiaan. Ja sinne mää mennen. Siellä on töitä meikäläisille, ja palkat on kuulemma kolminkertaiset kuin täällä.  Ja töitä siellä piisaaa koko vuodeksi, kun ei siellä oo talvee ollenkaan. Australian forinoffisi lähetti  mulle semmosen prosyyrin. Ja Australiassa puhutaan enklantii. Mun täytyy osata sanoo, että Kuutpai Finlant, Vikreenin mammanpoika lähtee, eikä tuu takas.

                      - Älä! sai Reiska vain huokaistuksi.

Paperipuuta hinaamassa

Paperipuulenssan veto Karhuselän yli laivojen lastauspaikalle salmeen oli hidasta uudellakin hinaajalla. Putin koneessa oli voimaa enemmän kuin entisessä hinaajassa, mutta propsimäärä lenssassa suuri ja merenselän yli puhaltava vastatuuli teki vahvasti tenää. Kaarle Spjut ei vielä ollut ehtinytkään kokeilla tätä uutta alustaan, yleensähän äijät, Rudolf ja Vikreenin Lasse hoitivat tavalliset hinaustyöt. Urakoitsijan arvovallalle ei juuri sopinut itse astua ruorin taakse. Nyt oli kuitenkin toinen juttu. Uusi vene hinaamassa ja iso laiva tulossa. Tässä tarvittiin urakoitsijan taitoa. Tyynekin vielä yritti saada Vikreeniä hinaamaan, mutta tämä homma kuuluu ite Putelle, se on selvä. Päätä vaan kivisteli kolmen päivän ryyppäyksen jäljiltä ja kurkkuakin kuivasi. Onneksi pilssilaatikossa oli muutama kaljapullo pahimpaan janoon. Moisella vastatuulella ottaa varmaan pari tuntia ylittää Karhuselkä tämänsuuruisen lenssan kanssa. Putti hörppäsi kaljat, taitteli takkinsa tyynyksi ja asettui rentoon asentoon laitapenkille, koivet vinssitäkille lepäämään. Pilvenlonkia kellui sinervällä taivaalla, miltei paikoillaan ne kellottivat, niin kuin tämä paatti. Ramaisi autuaasti. Putti sulki silmänsä.

                      Urppa oli hankkinut pari rapakaljaa kioskilta, ja hän lekotteli Reiskan ja Vikin kanssa kirkonrannan lämpimällä rantakalliolla. Tuuli oli vilakka, mutta ei se paleltanut. Pojat pelasivat marjapussia ja heittelivät joutessaan mulkkokiviä mereen. Tasaiseen graniittikallioon oli hakattu monia päivämääriä ja nimikirjaimia. "HIKU & RITU  48", "J & S  5.7. 1954" .

                       Leila oli kioskilta antanut pojille kaljat velaksi, kun Urppa lupasi haravoida koko uimalan pihan ja harjata laiturit.

                      – Ja vittu, mä mitään harjaa. Huomenissa ei mua niillä tienoilla näy, uhoili Urppa ja pisti jaot uusiksi.

                      – Voi kilinpilit, sä jaoit taas väärin. Mä näin, väitti Viki.

                      – Jako uusiks, vaati myös Reiska.

                      – No voi . . . aloitti Urppa, mutta keräsi kuitenkin kortit ja teki kolmannen jakokerran.

                      – Onpas Putilla suur lenssa perässän, huomautti Viki katsellen merellä hitaasti hinaajan perässä seuraavaa pöllikasaumaa.

                      – Vikreeni kertoi, että nyt tulee Suppalaan suurempi laiva kuin koskaan. Se on liperialainen, tiesi Urppa.

                      – Ja paskat. Sakemanni se on, valisti Reiska. Ne on aina kaikista suurimmat.

                      – Niin, ja kyllä ranskalaisetkin on joskus suuria. Ruunperin Unto kertoi, että viime kesän suurin oli ranskalainen, 165 000 rekisteritonnii. Yritti Viki pistää paremmaksi.

                      – Juma, kumpi tietää paremmin, sä vai Vikreeni? Pata valtti, katkaisi Reiska kinastelut, ja peli jatkui. Jonkin ajan kuluttua Viki meni puskaan heittämään vettä ja kommentoi samalla hinaajan kulkua.

                      – Mikskähän toi Putti tulee suoraan kohti tätä rantaa?

                      – Et sä tajuu, sen täytyy suoristaa lenssa ennen kuin ohjaa salmeen, opasti Reiska asiantuntevasti.

                      – Mut sehän on jo ohi suoran linjan.

                      – Mee kotiin, mamuli, kyllä Vikreeni tietää mitä tekee.

                      – Hei, Putti on kohta karikossa, jollei se käännä, huomasi Urppa ja huikkasi:

                      – Vikreeni, huu, Vikreeni, sä ajat kivikkoon! Pojat alkoivat yhdessä huutaa ja metelöidä kiinnittääkseen veneessä olijan huomiota.

                      – Ei se käännä. Urppa huokaisi.

                      – Jos se on vaikka saanut sydärin, huolehti Viki.

                      – Jos se on hukkunut, mietti Urppa.

                      – Eikä oo, Vikreeni on hyvä uimari. Viime kesänä mä haastoi sen salmen yli krooliin, ja se pesi mut puhtaasti, muisteli Viki. Mut ei tuolla hinaajassa nyt näy yhtään ketään.

                      – Jumatsuka, toi vene täytyy topata ennen kuin se ajaa karikkoon, päätti Reiska, vetäisi paidan päältään, ja hyppäsi kalliojyrkänteeltä uimaan kohti hinaajaa. Alus jatkoi keula kohollaan hidasta mutta varmaa kyytiään kohti haaksirikkoa, sitä seurasi parikymmenmetrisen vaijerin takana jalkapallokentän kokoinen pöllilenssa kuin kiltti ja uskollinen alamaisjoukko.  Reiska oli hyvä uimari. Hetkessä hän oli ehtinyt matelevan hinaajan tasoille, tarttui kiinni laidalla tällipehmuksena roikkuvasta autonrenkasta ja kiipesi hinaajaan. Kaarle Spjut nukkui onnellisen unta penkillä. Poika kävi hätistämään hereille.

                      – Putti, Putti, herää, vene ajaa kivikkoon!

                      – Mitä, perkele, ähkäisi mies ylös sijaltaan ja ryntäsi kytkemään vetoa pois. Moottori hiljeni ja veneen meno pysähtyi. Kaarle Spjut tyhjensi ruorin vieressä seisseen kaljapullon ja sylkäisi samassa laimenneen ja lämmenneen sisällön kiroten mereen.

                      – Uimallako sää tulit?  Hyvä kun tulit, mulla meni torkut vähän pitkäksi. Nyt täytyy lyhentää toi taaki.  Putti peruutti hinaajaa varovasti lähemmäs lenssaa ja kelasi samalla vaijeria lyhyemmäksi. Salmeen tultaessa oli tarpeen vetää lyhyemmällä taakilla, jotta lenssa seurasi tyynesti veneen perässä, eikä ajautunut omia aikojaan rantakiviin. Reiska yritti auttaa Puttia minkä osasi. Sopivassa välissä hän vinkkasi voitonmerkin käsillään rannalla toljottaville kavereilleen. Siellä ne jätkät seisoi kuin hoomoilaset kädet taskussa ja hän pääsi auttamaan Puttia hinaajassa. Tätä hän oli kaivannut, toivonut että pääsee näyttämään mihin merellä pystyy. Seuraavana kesänä hän lähtisi itse laivamieheksi kauas vieraille maille, Hampuriin, Lyypekkiin, Liperiaan ja vaikka mihin asti.

                       Kun hinaajan reitti oli otettu uusiksi ja vaijerin taaki takaisin sopivan pitkäksi Kaarle Spjut tarjosi Reiskalle kylmän kaljan pilssistä ja haastatteli.

                      – Kuis sää huomasit että vene meinas mennä kivikkoon?

                      – Oltiin jätkien kanss tossa kalliolla uimassa ja nähtiin.

                      – Jaa, hyvä äijät! karjaisi Putti ja tukisti Reiskan otsatukkaa. Sun täytyykin tulla mulle lastaushommiin.

                      – Ottaisik sää? innostui Reiska heti.

                      – No, ens kesänä ainakin.

                      – Voisikko kattoo mulle jonkun laivan?

                      – Tahtoisitko sää lähtee merille?

                      – Niin helvetisti.

                      – Sun täytyy mennä Turkuun, tyrkylle, josko huolivat satamasta. Tairat olla vähän nuori vielä.

                      – Eikö voi mennä laivaan, ja kysyä, jos ottavat?

                      – Ei taitas kapteeni ottaa vielä sua. Mutta hinaajaan voisit tulla nyt jo apupojaksi.

                      – Missäs Vikreenin Lasse on, miksei se hinaa tätä lenssaa? uskalsi Reiska kysäistä.

                      – Vikreeni on vapaalla. Nyt on niin suur laiva tulossa, että mää päätin ihan itte hoitaa ton lenssan tiftaaliin, vakuutti Kaarle Spjut rehvakkaasti ja pisti Nortin sauhuamaan.

                      – Palaakos? hän kysäisi Reiskalta joka myönsi ja alkoi kaivaa sytkäriä taskusta. He polttelivat, katselivat eteen aukeavaa maisemaa ja Kaarle Spjut valisti nuorta merille haluavaa miestä.

                      – Merestä leipä on mullekin revennyt, ja eikä se aina niin laiha oo ollukkaan, ja nää pöllit, näillä sitä rahaa irtoo. Uskotko? Vaan nyt täytyy vetotaaki lyhentää kun tullan lossiväyläl.

                      Kaarle Spjut kytki moottorin vapaalle ja rupesi Reiskan kanssa kelaamaan hinausvaijeria lyhyemmäksi. Kun vaijeri oli muutaman metrin mittainen, kytkettiin Putti täydelle vedolle ja lähdettiin ylittämään lossiväylää. Salmen poikki kulki vaijerilossi ja se osoitti huomanneensa lenssan tulon laskemalla tangossa roikkuvat mustat pollarit alas. Lossi jäi odottamaan pöllilenssan ohitusta saaren puolen rantalaituriin.

                      – Kukas siäl on lossil kun näyttää oikein pollarilla vapaamerkkiä?  Kysyi Kaarle Spjut kun he olivat ehtineet puoliväliin väylää.

                      – En tiedä, mutta Rikkasen Uskon kuormuri näkyy seisovan lossin täkillä.

                      – Sillä miehellä on kans liian nätti muija.

                      – Kuinniin?

                      – Eikös sulla ole silmiä päässäs, poika. Kato vaan, ettei se pistä sunkin päätäs sekaisin.

                      – Se on liian vanha.

                      – Sä et ymmärrä hyvän päälle, poika.

Kaarlen lähtö

                     

                      Kiiltäväkylkinen dieselhinaaja "Putti " keinui lenssapuomeista rakennetun tiftaalin kyljessä. Veneen peräkannella olevan vinssikoneiston vieressä makasi hinaajan omistaja, lastausurakoitsija Kaarle Spjut, "Putti-itte", hänen vaimonsa Tyyne kokoili etukannella paperikassiin tyhjiä viinapulloja.

                      Urakoitsija oli kolme päivää ryypännyt uuden rautahinaajansa kastajaisia joutojätkien kanssa ja makasi nyt ulos krapulaansa. Viinat oli loppu ja toiset äijät häipyneet koteihinsa. Tyyne mittaili köysikasan päällä rötköttävää miestään. Sen kasvot olivat happamen, rutistuneen ja nuhraantuneen näköiset, poskella kuivunutta räkää.

                      – Kaarle, herääs nyt.

–        Tyyne, Tyyne, Nyt Putti on ollut raskaassa, raskaassa. Voisitko Tyyne,

 löytäisitkö vielä yhden pullon?

                      – Ei enää yhtään viinaa.

                      – Perkeleen muija, rupeetko mua määräämään, Putti nousi huojuen tolpilleen ja tuijotti vaimoaan kuin pyöveli. Tyyne tunsi miehensä, hän oli parikymmenvuotisen avioliiton aikana oppinut västämään humalaisen miehen pahimmat iskut ja vetäytyikin nyt veneen takaosaan.

                      – On jo aika lopettaa. Tyyne vastasi rauhallisesti ja nosti pullon kassiin.

                      – Mä ryyppään just niin kauan kuin on viinaa, jos loppuu, saat lähtee hakemaan lisää,

vakuutti Kaarle Spjut ja etsi jo käsiinsä jotain lyömäasetta näyttääkseen vaimolleen kuka määräilee ketä. Tyyne hätääntyi ja sanoi nopeasti puolustuksekseen.

                      – Hökluntilta soitettiin, että huomenna tulee laiva ja laivalle on hinattava pölliä pikaisesti..

Kalpeana rököttänyt Putti terästäytyi hetkessä, veneessä seisoi nyt urakoitsija Spjut. "Hinattava pölli" oli se taikasana joka tehosi hetkessä. Kaarle Spjut lähti kiivaasti huojahdellen suunnistamaan kohti kajuuttaa.

                      – Nykkö sää vasta sanot, että pölliä tarvitaan?

                      – Mä sousin kattomaan tilannetta. Jos en olis tullut, makaisit varmaan vielä huomispäivänäkin. Nyt on saatava äijä ajamaan hinaajaa. Ja, sinä tulet maihin selvittämään pääsi.

                      – Mitäs tänne tulit? Ekkö, jumalauta, akka, osaa pysyä maissa.

                      – Tuota ryyppäämistä on jatkunut jo kolmatta päivää.

                      – Saatana, tää on mun oma hinaajani, ja mää määrään ite milloin sillä hinataan pölliä. Ja se on nyt justiin. Mää lähren hakemaan sen lenssan. Pitikö se olla kaivospölliä, montako kuutioo?

                      – Etkä lähre, vaan tulet mun mukanani kotiin. Etkö sää tajua että olet vielä sekoseilissä. Mää soitan Vikreenin Lassen hinaamaan pöllilenssan laivan kylkeen.

                      – Mua ei ämmät määräile. Painu pois erestä, että saan koneen käyntiin.

                      – Mä soitan Lassen.

                      – Et sä sitä äijää nyt mistään tavoita.

                      – Et aja venettä tossa kunnossa, upotat sen vielä.

                      – Pirunkin ajan pulloon, ja vaikka pers´erellä, jos niin päätän.

Tyyne yritti estää Puttia pääsemästä hinaajan ohjaimiin. Hän tarttui miestään kiinni käsivarresta ja väänsi ruorista pois päin, mutta mies oli moninverroin vaimoaan vahvempi. Putti kaappasi Tyyneä uumilta, nosti olkapäälleen ja heitti kirkuvan vaimonsa rautaveneen laidan yli mereen.

                      – Potki nyt siäll meress, kiiskinen, ett intos lauhtuu. Mua sä et estele. Ota kiinni tost renkkast, ettet huku.

Spjut heitti pelastusrenkaan vaimonsa ulottuville, irrotti veneen perässä seilanneen soutupaatin Tyynelle ja käynnisti rakkaan hinaajaansa moottorin. Tyyne pärskytteli uida kohti pikkuvenettä.

                      – Souda kotti ja soita Hökluntill että tuloss ollaan. Pöllit on laivan kyljessä silloin kun tarvitaankin. Porukka saa ruveta lastama heti huomisaamun. Morjens.

                      Moottorihinaaja lähti kuohuvin keuloin Putin ohjaamana hakemaan paperipuulenssaa, Tyyne ponnisteli vaivalloisesti pieneen soutupaattiin ja lähti ainoalla airolla melomaan kohti kotirantaa. Samalla, louskutellessaan airolla veneen perästä kuin ulkolaiset merimiehet ikään, hän ajatteli avioliittoaan. Kaarle on väliin tuollainen äksy karhu, mutta ei se ole paha. Ja osaa se olla helläkin. Tyyne vain ei taida aina oikein ymmärtää mitä mies haluaa. Se puhuu paljon, rehentelee, vitsailee kaikkien muitten ihmisten kanssa, ja on hyvää seuramiestä. Mutta sitten kun he ovat kahden, toisilleen läheisimmät, mies ja vaimo, se muuttuu töykeäksi ja umpinaiseksi. Jokin siinä menee lukkoon kun jäädään kahden. Pahinta on keskellä talvea, kun Kaarlella ei ole mieleistään tekemistä. Ensin se juoksee kylillä ja ryyppää viikonkin. Kun palaa kotiin nukkuu päänsä tyhjäksi. Sitten alkaa ahdistavat ajat. Ensin istutaan kumpikin keittiössä, ollaan hiljaa, Tyyne yrittää varovasti hellyytellä, hyvitellä sitä ja siitäkös aviomies innostuu, nousee seisomaan, takoo jalalla lattiaa ja koko mies on kuin ärräpää ja hevonperse, ärisee, paukkuu, väliin pierasee ja nyrkki viuhuu silmille.

                      Ei se ollut sellainen nuorempana. Kihlajaisaikana laski leikkiä Tyynen kanssa, hassutteli ja oli hellä. Mentiin naimisiin, tuli sota ja ero pitkäksi aikaa. Kaarle joutui sotapoliisiin ja kun se

tuli lomalle oli se hiljainen ja outo, pakoili muita ihmisiä, huusi tuskasta öisin, ryyppäsi päivät päästään viinaa. Loppui sotakin aikanaan, palasi Kaarle, oli taas sama irvileuka kuin ennen. Tyyne luuli, että se jo unohti kaiken kokemansa kauheuden. Elettiin, menestyttiin, tehtiin talo, ja Kaarle rupesi hoitamaan lastauksia, mutta lasta ei perheeseen tullut. Ja siinä se on, se Kaarlen ilkeyden ja väkivaltaisuuden syy, ajatteli Tyyne. Kaarle äksyilee sitä, ettei ole lasta, siitä se on Tyynelle vihainen.

                      Eikä se aina ole kiukkupää. Osaa olla hyvä, jos tahtoo, antaa rahaa ja sanoo, pistä ittes hienoksi, nyt mennään ravintolaan juhlimaan. Mutta kun Tyyne on uudessa puvussaan, kampauksessa ja tällingissä valmis lähtemään, makaa mies pihan perällä sikakännissä. Parin päivän päästä selvittyään se väittää, ettei ollut luvannutkaan viedä vaimoaan mihinkään juhliin, Tyyne oli ymmärtänyt väärin.

                     

Pastori parantaa

Pastori Seiskonen saapui jo varhain iltapäivällä Spjuteille. Tyyne oli yksin kotona, Kaarle taas omilla reissuillaan. Seiskonen oli Tyynen entinen opettaja ja nykyisessä virassaan oman seurakunnan sielunpaimen. Ja se viihtyi ja viipyi kylässä, joi kahvit, otti toiset, eikä tehnyt elettäkään lähteäkseen.

                      – Sinulla Tyyne, oli jo koulussa hyvä jauhopeukalo, toit aina itse leipomiasi korvapuusteja opettajalle, minä muistan että söin niitä usein iltapäiväkahvilla, vakuutti pastori ja nakkasi kurkkuunsa pöydän viimeisen kääretorttupalasen. Tyynen silmät olivat jo painua kiinni. Hämäryys oli vallannut maiseman, laulurastas viritteli illan rauhaa ja kaappikello salinurkassa nakutteli puoltayötä. Normaali kyläilyaika oli auttamatta ohi mutta siinä istui pappi, kuin tatti, liimattuna laiskanlinnaan ja söi suihinsa talon herkkuja.

                      – Vieläköhän siellä pannussa olisi, maistuukin hyvälle kaikki sinun leipomasi ja konjakkikin taisi olla ihan kolmen tähden kukittamaa?

                      Pappi oli asettunut taloksi kuin keisari. Liekö tullut Kaarlea tapaamaan? Ei se asiaansa kertonut. Juoruili kaikenmoista entisistä oppilaistaan, kuka oli mennyt väärälle miehelle, kuka taas joutunut rikosten teille, ja kuka yksinkertaisesti ollut tyhmä aina ensimmäisestä luokasta alkaen. Tyyne alkoi saada tarpeekseen. Hän yritti parhaansa mukaan johdatella puhein pappia kotimatkalle, mutta tämä ei ymmärtänyt mitään vihjeitä. Kaarlen paluuta Tyyne ei odottanut, koska tiesi tämän olevan ryyppäämässä porukan äijien kanssa, ja humalaisena se oli kotona aina ilkeä ja väkivaltainen. Mutta ei Tyyne kaivannut tuota pappiakaan tänne kumppanikseen yökukkujaksi. Seiskonen oli jo syönyt pullat, piparit ja kääretortut, piiraiset, kukot ja konvehtikaramellit. Jopa ylivuotiset pääsiäiseltä jääneet suklaapuputkin se oli kahmaissut piirongilta. Pappi joi litrakaupalla kahvia, kannullisen kermaa, puolikkaan konjakkia eikä lotkauttanut eväänsäkään lähteäkseen.

                      – Sinulla, Tyyne oli neljännellä luokalla sellaiset punaiset lettinauhat, minä muistan, letit pomppivat pitkin selkääsi kun juoksit. Taisivat ne letit ulottua ihan pikku pepulle asti - heh- heh.

                      – En  minä muista, vastasi rouva Spjut ja mietti kuumeisesti keinoa millä saisi papin ulos ovesta.                     

                      – Meillä on tapana mennä aikaisin nukkumaan. Minulle tulee aivan hirveä migreeni jos en nuku kunnolla, vihjaisi Tyyne totuuden vierestä, mutta pappi ei ottanut vihjeestä onkeensa.

                      – Serkkuni työtoverilla oli myöskin sellainen migreeni. Hän joi hyvällä menestyksellä siihen lääkkeeksi koiruohomaitoa. Yksi lasillinen juomaa riitti, heti parani pääkipu. Kitkeräähän se koiruoho on, heh-heh. Sinun pitäisi koettaa samaa, neuvoi sielunpaimen ja jatkoi kouluaikaisia muistelujaan.

                      – Ja niin hienoja vaatteita sinulla oli. Taisipa äitisi tehdä sinulle ne rimssumekotkin.

                      – Mihin aikaan pastorilla on tapana mennä nukkumaan? Tyyne ei luovuttanut, hän oli päättänyt häätää papin ja mennä levolle.

–   Minulla oli aikoinaan  eräs koulututtava, hänellä oli tytär, oikein siivo ja sievä tyttö. Mutta se tyttö ei osannut sitoa lettinauhojaan itse. Häpeä tytölle jos ei omia lettejään osaa tehdä. Äitinsä oli jo vallan epätoivoinen ja moitti tytärtään, "Senkin kelvoton hunsvotti", sanoi hän. Mutta minä sanoin, "Voi rouva, älkää te tytärtänne solvatko. Kyllä hän oppii kun minä opetan." Ja niin minä opetin sitä tyttöä solmimaan lettinsä ihan kädestä pitäen. Puolessa tunnissa oppi tyttö sen tempun, ja osaa varmaan vieläkin. Niin hyvä opettaja minä olen.

                       Papin jatkaessa omien opetustaitojensa ylistystä päätti Tyyne ryhtyä sanoista tekoihin. Hän käänsi silmänsä nurin, painoi kättä otsalleen ja voihkaisi.

                      – Oi, oi nyt se alkaa, se pääkipu, näkyy ihan sahalaitaa silmissä. Voi, voi, minun päähän sattuu, en voi enää valvoa hetkeäkään. Ja Tyyne heittäytyi dramaattisesti pitkälleen sohvatyynyjen varaan. Mutta sielunpaimen ei hämmentynyt.

– Minä olen perehtynyt myös kiinalaiseen lääkintään. Se on hyvin tehokasta. Annas kun etsin sen kohdan selästäsi johon pitää painella kun pääkipu iskee. Pappi työnnälsi Tyynen viereen sohvalle, nosti hänet istuvaan asentoon ja alkoi hieroa hänen selkäänsä. Sitten pappi asetti vasemman kätensä Tyynen solisluille ja paineli kipeästi oikealla peukalollaan lapaluiden välistä hokien samalla.

                      – Kas nääin, kiinalaiset sen tekee, nääiin ja nääin. Joko auttaa?

                      – Jo paranee, jo paranee, sanoi Tyyne ja pakeni papin parantelua nojatuoliin. On jo aivan hyvä olo, haluaisiko pastori vielä jotain, ehkä suklaata?

                      – Mitäs minä sanoin, migreeni paranee kun vain osataan hoitaa. Jos vaikka uutta kahvia, taitaa tuo entinen olla jo kylmää. Tyyne lähti keittiöön ja pastori Seiskonen seurasi perässä ylistäen kaiken aikaa omaa erinomaisuuttaan parantajana lääkäreihin verrattuna.

                      – Lääkäreihin verrattuna olen tietenkin maallikko mutta minullapa on kansanparantajan taidot hyppysissä ja koko vikkelät sormet. Koulunkäyneet lääkärit ei ymmärrä että migreeni on psyyken tila, jossa ihmisen henkiruumis kaipaa kosketusta. Vain kosketus voi parantaa sellaisen tilan, ei siihen pillerit ja lääkärin konstit tehoa. Vaikka olenkin poikamies, olen huomannut että miehen käden tomera kosketus oikeaan kohtaan ja hieronta parantavat hyvin monet naisten vaivat. Onko sinulla Presidentti-kahvia? Se on parasta. Juhla-Mokkakin on oivallista mutta Presidentti vasta kruunaa kalaasit. Sen huomaa, etenkin tällaisessa hengellisessä ammatissa kun joutuu paljon kahvia juomaan.

                      – Minulla on vain Katriinaa, vastasi  Tyyne ja toivoi samalla ettei pappi kelpuuttaisi halvempaa kahvilaatua.

                      – Ei se mitään, kyllä sekin kelpaa, lohdutti pappi ja hotkaisi samalla suihinsa apupöydälle tipahtaneen piparin. Tyynen ei auttanut muu kuin ryhtyä taas kahvinkeittopuuhiin mutta samalla hän mietti kuumeisesti uutta strategiaa papin häätämiseksi. Jospa tulinen kahvimitta työntyy papin kurkkuun ja kaataa sinne palavaa  kahvijauhoa, tai pannusta valutetaan  kiehuvaa pikeä  sen  housuille, leipäveitsi tungetaan  sen niskaan, mies sullotaan roskakoriin, tai kammetaan mankelin telojen väliin, lattiamatto kieritetään ympärille ja pappi potkitaan lopuksi  pihalle kuin jalkapallo.

                      – Naisilla on nämä vaikeat ajat, silloin varsinkin on hengellinen tuki tarpeen. Jos laittaisit vielä yhden mitallisen, iltasella maistuu vahva kahvi parhaalta. Minä olen näihin naisten periodiasioihin perehtynyt, vaikkei niistä pappiskoulutuksessa puhutakaan. Herran palvelijana sitä joutuu moneksi. Niin kuin tuo Suorsalon Sirkkakin, entinen Puukiipijä, sinähän muistat, sehän taisi olla pari luokkaa sinua ylempänä, tätä Sirkkaakin minä hänen miehensä poissa ollessa hiukan hellästi opastin. Ja tyytyväisenä Sirkka minua aina kutsuu kun tarvitsee.

                       Tyyne säikähti. Mitä se pappi oikein aikoo?  Se on saatava mitä pikimmin ulos. Ja mitä se hänestäkin kylillä kertoo tämän illan jälkeen?

                      – Minulla ei ole nyt mikään vaikea aika, vakuutti Tyyne, ei  minusta tarvitse mitään kertoa.

                      – Ei pidä pelästyä, me papithan olemme vaitiolovelvollisia. Sinä voit vapaasti kertoa kaiken, mikä mieltäsi painaa. Käännäpä sitä sähköhellan nuppia, että kuumenee. Sinulla on tummia mustumia kaulalla, heh, taitaa se miehesi, taitaa Kaarle välillä olla vähän kova-kovakourainenkin. Niin. Minä ajattelin että ehkä minä voisin hänen kanssaan vähän keskustella tästä asiasta. Antaa paimenen turvallista ojennusta avioliitossa oleville. Ei se sovi, että vaimoaan, että vaimoaan mukiloi, vaikka humalassa ja niin pois päin…

                      Tyynen silmissä pimeni ja sitten alkoivat kiukun tulikipinät kimmahdella sisuksista ulos. Vai sekö sillä papilla olikin mielessä: Sotkea hänen ja Kaarlen avioliittoa. Itselleen pappi ei ole naista saanut mutta jo on valmis toisia neuvomaan. Tyyne oikaisi itsensä pappia kohti, kaappasi käteensä hiilikoukun naulasta ja alkoi huutaa.

                      – Se ei, pirulainen, papille kuulu, miten Kaarle ja Tyyne aviossa elävät. Ei helvetti soikoon. Ei toisten kotiin tartte tulla nuuskimaan. Ja tehän minua murjoitte eikä Kaarle. Hieroitte mukamas.  Ruhjoitte selästä ja rinnasta kuin pahantekijää.  Olinko pyytänyt? En.  Ja nyt äkkiä pihalle, tai täällä alkaa kiinalaiset kidutukset ja muutkin kommervenkit!

                      Kello 0.30 heinäkuun toisena vuonna 1964 pastori Antti Seiskonen pakeni Kaarle Sjutin kiukkuista vaimoa sateiseen yöhön, kakunpala kurkussa, liperit niskassa, kalossit kainalossa.

                     

Bikinit 64

– Kunpa saisi edes uuden uimapuvun, toivoi Leila Rikkanen täyttäessään rannalla jäätelökärryä. Hän käytti yhä viimevuotista punaista kokouimapukua. Nyt jos olisi rahaa, voisi ostaa vaikka bikinit. Niitä oli hyvin kauniita Anttilan luettelossakin. Siitä voisi tilata. Hänen vartalonsa kyllä vielä kestäisi katseita. Aika hyvin kahden lapsen äidiltä. Mutta ei hän saa uusia bikineitä, ei uutta hellepukua eikä edes uusia kesävaatteita lapsille. Kaikessa täytyy säästää. Usko vahtii joka pennin käyttöä. Leilaa sapetti. Hän heitti tyhjät jäätelölaatikot uhallaankin nurmikentälle. Saa Usko illalla korjata, kun tulee vuorollaan siistimään uimalan ympäristöä.

                      Leila antoi tytöille jäätelötikut jälkiruuaksi ja asettautui loikoilemaan nurmikolle kioskin kulmalle. Kaarle Spjutin hinaaja lähestyi, kiinnittyi laituriin ja siitä nousi Lasse Vigrén. 

                      Illalla Usko palasi kotiin kiukkuisena ja nälissään. Hän vetäisi hikiset sukat jaloistaan, nuuhkaisi kuin ohimennen sukkamehunsa aromia ja asettui kahareisin kiikkuvalle, selkänojattomalle rahille, röhisti kurkustaan ulos räkälöntin, ruiskasi sen kynnykselle ja niin oli totuudentorvi valmis taas julistamaan päivän tunnussanaa:

                      – Me, jumalaukkemas, me työmiehet piretään pystyss tätä keikkuva ja natiseva laiva, tätä pitäjää.  Jos ei meitti olis, saakeris, jos ei me revitäs mettäst ja maast irti tuaht läskisoosin ja potaatin voimal, niin, ei olis porvarilkaa, ei jumalaukkemas, olis mittä omaisuut´, tää on meijän tyälaisten rakentama tää Suomi.

                      – Lopeta, en mä jaksa kuunnella, totesi Leila ykskantaan ja keräsi astiat pöydältä.

                      – Voisit vähän sääkin arvostaa mun työtä. Mää käyn ajamass täyssi tukkikuormi joka päivä ainakin kymmenen tuntti, hoidan sen lisäksi vielä uimalan saunan lämmitykset, eikä muija muuta kuin vettä lonkka rannall ja hetkuttaa persettäs laivamiehill.

                      – Onko sun pakko leikata niitä varpaankynsiäs lattialle, tiuskahti Leila Rikkanen ja  otti harjan ja rikkalapion alakaapista.

                      – Muija muuta kuin ketkuttaa. Ja tarttis vielä muka uudet bikinitkin. Eikö sun perse tarpeeksi vielä loista siellä rannalla, mitä?  Pitäiskö saada ramppivalot ja filmikoneet, että mannekiinin vartaloa kuvattais lehtiin?

                      – Ei mun vartalossa ole mitään vikaa. Saisi sitä kuvatakin.

                      – Ei jumalauta, mun muijaani ei nähdä bikinissä uimarannalla.

                      – Sitä et sinä päätä.

                      – Sikäli päätän, että et saa rahaa bikineihis, uhkasi Usko.

                      – Enkä minä ole sinun pennies raakki, täräytti Leila lopuksi ja lähti ulos viilentämään kiukkuista oloaan.

- - -

Lasse Vigren oli jäänyt hetkeksi puitten varjoon. Hän kuunteli siinä suvituulten tarinoita vierailta mailta. Hän oli jo päättänyt, ettei aio jäädä koko iäkseen näitä hallan ja nälän maita tarpomaan. Rannalta kuului lasten ääniä, Lasse huomasi Leilan lastensa kanssa tulevan kioskille. Lasse juoksi alas hietikolle ja siitä hopeapajujen reunustamaa kujaa uimalan kioskille. Hän vetäisi tulipunaiset bikinit taskustaan ja heilautti tiskille.

                      – Oliko ne tällaset mitä sä toivoit?

                      – Voi, ihanat. Mistä sä nää sait?

                     

                      Oli torstai-iltapäivä kello kaksi. Uimalassa oli hiljaista. Leila hypisteli bikinien pehmeää kangasta. Ne olivat siloista orlonia, ohuet kuin iho ja juuri sitä samaa mallia jota hän oli Eeva-lehdestä katsellut. Lasse kumartui myyntitiskin yli ja tarttui Leilan olkapäähän, veti luokseen ja suukotti kaulaan.

                      – Kävin maanantaina Turussa ja ajattelin että nuo mahtais sulle sopia. Niin sitten ostin. Kokeiles osuiko oikea koko?

                      – Enhän mä voi tästä kioskista kesken päivän uikkareja sovittaman lähtee.

                      – Siellä kioskin takahuoneessa vedät ylles. Mä kattelen tässä kuistilla sen aikaa. Jos joku tulee, käsken, että odottaa vähän aikaa.

                      – Entäs, jos Usko tulee?

                      – Sehän lähti kuorman hakuun. Vielä se viipyy.

                      – Entäs lapset?

                      Leila vilkaisi hiekkarantaa ja laituria kohti; vain pari auringossa lekottelevaa naista ja muutama lapsi. Kukaan ei näyttänyt olevan kiinnostunut siitä, mitä kioskilla tapahtui. Omat tytötkin kaivoivat ja leikkivät sopuisasti. Hän suukotti Lassea nopeasti huulille ja vetäytyi verhon taa kioskin eteiseen.

                      Lasse katseli salmen toisella rannalla lastaavaa laivaa. Se oli Liberian lipun alla purjehtiva höyrylaina nimeltään Catani. Ruoste peitti sen runkoa monilta kohdin ja keskilaivassa kököttävä miehistökajuutta oli sekin hyvin ränsistyneen näköinen. Tuskinpa tuo paatti enää montakaan matkaa teki, ennen kuin upposi omaa vanhuuttaan jossakin myrskyssä. Sekarotuisen miehistön oloista ei välittänyt kukaan. Ne paiskivat töitä ympäripyöreitä päiviä nälkäpalkalla. Laivan vesirajassa lastasivat suomalaiset ahtaajat paperipuuta. Kahdella kelluvalla kopukalla ahersi yhteensä kahdeksan miestä. Oman kylän äijiä kaikki. Se oli hikistä ja märkää työtä, mutta hyvätuottoista, jos vaan jaksoi painaa kakstoista tuntia yhteen menoon. Manttaalimies huusi ohjeitaan vinssiin ja pöllilasti lähti kohoamaan vesirajasta kannelle.  Sieltä puutavara laskettiin alas ruuman uumeniin, jossa laivan oma miehistö hoiti lastin pinoamisen tiiviiksi lastiksi, ettei päässyt myrskyssä hajoamaan.

                      Lasse katseli laivan taakse. Siellä jossain häämötti avomeri, ja laajojen ulappojen, aavojen valtamerien keskellä, siellä jossain päiväntasaajalla oli Australia, kokonainen manner täynnä mettä ja hunajaa, työtä ja dollareita. Kaikkea sitä yltäkylläisyyttä jota Lasse ei ollut saanut kotomaassaan maistaa. Koko tähänastisen elämänsä Lasse oli saanut kitua sekatyömiehen paskapalkoilla ahneitten urakoitsijoitten ja nilkkipomojen määrättävänä. Nyt kaikki tulee muuttumaan. Syksyllä Lasse matkustaa laivalla Australiaan, sinne jonnekin kauas, ja luo siellä kultaa, mainetta ja kunniaa.

Liberialaisen laivan takana siinsi avomeren ulappa.      

–        Miltäs näyttää?  Leila oli tullut esiin verhon takaa.  Hän vei oikean kätensä niskaan, kohotti rintaansa ja katsoi kaihoisasti kaukaisuuteen niin kuin Anneli Sauli Elokuva-aitassa. Uimapuku oli luotu korostamaan hänen vartalonsa aistillisuutta. Lasse nautti näkemästään ja uhosi.

                      – Perkele, kun olet hyvännäköinen nainen. Tehräänkö susta heti kansainvälinen filmitähti.

Mikä minusta tulee?

Pieniltä lapsilta tavataan kysyä että mikä sinusta tulee isona. Niin minultakin. Ja taisin olla tuohon aikaan vasta peukalon mittainen.


Siihen aikaan ei vielä osaa ajatella aikuisten ammatteja, vaan toiveammattia kysyttäessä yritti sovittaa itsensä jonkun aikuisen paikalle, sellaisen joka tuntui kivalta. Vähän myöhemmin sai eteensä Tammen kultaisen kirjan Mikä minusta tulee, ja siinä oli kuva palomiehestä ja poliisista, mutta ei minua huvittanut ruveta palomieheksi tai poliisiksi. Minun ihanteeni oli ihan toisenlainen.

Niinpä kun minulta sitten kerran kysyttiin, että miksi sinä aikuisena rupeat, niin minä sanoin, että haluan Sota-Sakariksi.

Silloin aikuiset kysyivät, että miksi juuri Sakariksi, niin minä vastasin, kun se osaa nepata.

Sota-Sakari oli jo vanhempi mies, joka käveli selkä suorana ja mustassa hienossa raitapuvussa. Hän kävi meillä kertomassa juttuja Ameriikasta ja soittamassa haitaria. En tiedä mistä hän oli saanut sota-etuliitteen nimeensä, luulen, ettei hän ollut sodassa ollut ensinkään. Vaan oli saanut sotaisen liikanimen juuri siksi, ettei ollut mennyt sotaan. Mutta ei se vielä mitään, eikä sekään merkinnyt minulle mitään, että hän oli ollut Ameriikassa. Mutta Sakari osasi nepata, pyydystää kärpäsen pöydältä paljaalla kouralla. Ja se vasta oli taito. Ja niin taitavaksi minäkin halusin tulla kuin Sota-Sakari.

Kun Sakari näki pöytäliinalle pysähtyneen kärpäsen haistelevan sokeripalaa, hän puhalsi kämmeniinsä ja suoristi selkänsä. Kärpänen pysähtyy ja nostaa ylpeästi kroppaansa pystympään asentoon. Se viilaa sitten huolellisesti, kaikessa rauhassa etukoipensa teräviksi.

Puhdistaa vielä sieraimensa ja kyntensäkin, ennen kuin haukkaa herkkupalaa. Mutta juuri tuolla hetkellä kuuluu viuhahdus, ja Sota-Sakarin vikkelä avokämmen on kaapannut ylpeilevän kärpäsen vankilaan. Vasemmasta kädestä lähtee hiertynyt peukalo suorittamaan kärpäsen lopullisen liiskauksen oikean kämmenen sisään ja kärpäsen taru on lopussa.

Minäkin harjoittelin ahkerasti kämmeneen puhallusta ja neppausta avokämmenellä, mutta ei minusta Sota-Sakarin veroista kärpäsenpyydystäjää tullut. Jäi se ammatti oppimatta. Mutta aina kun näen kärpäsen ryhtyvän ruokapöydällä hiomaan kynsiään, tulee mieleeni sorminäppäryys ja Sota-Sakari.

Muurari Aarne herää

Kevään aurinko sulattaa lumen alta esiin syksyiset kynnökset. Varhainen töyhtöhyyppä lennähtää pellolle, nokkaisee pälvien alta paljastunutta paidankaulusta, rääkäisee pelästyneenä ja nousee takaisin siivilleen. Paita kohoaa mustien kynnösviillosten välistä ja paidan mukana talvihorroksesta herää muurari Aarne. Multa tuoksuu rakennusten kevättä.




Aarne kiskoo esiin polkupyöränsä ja kuivuneella rapningilla vuoratun muurarinreppunsa. Leiskauttaa kolistelevan repun selkäänsä ja jatkaa matkaansa siitä, mihin marraskuun kylmissä nukahti. Lumen alla ovat nukkuneet rauhassaan Aarne ja reppu, kauniisti posket kynnösvakoon painettuina, elon suojassa koko synkän talven yli. Kevät! Kevät! Mökkien muurit huutavat korjaajaa. Aarne ja lusikka ja vasara, reppu ja polkupyörä lähtevät taas ansioon.



Kurkkua kuivaa. Aarne kaivaa repustaan pullon, tirkistää lasin läpi – olisko tilkka vielä jäljellä? Mestari tyhjentää pohjat, heittää pullon ojaan ja lähtee pyöränsä vakaasti ohjaamana kylille muuraamaan, rappaamaan, flammaamaan, hankkimaan kevään ensi tienestiä.



Repsikka kantaa sinkkiämpärilisen pruukkia mestarin eteen. Tämä polttelee rauhassa Klubi-sätkänsä, puhelee ummet lammet, politiikkaa, maailman menoa, työmiehen ankaraa osaa herrojen maailmassa ja lopettaa joutavat jutut vasta, kun apumies yskäisee. Muurari Aarne katsoo arvostelevasti repsikan laastiämpäriä, on ahmaisevinaan kourallisen pruukkia suuhunsa, kuin maistaakseen ja sylkäisee sen jälkeen räkälöntin porraspuulle.

– Semmos pruukki, ko kananpaska, kuuluu mestarin tuomio.

Mutta saman tien hän nyökkää repsikalle hyväksyvästi, vinkkaa silmää ja pistää päälle röhönaurun. Apupojan vaivalla sekoittama puuro on saanut mestarin hyväksynnän ja urakka alkaa. Illalla pistetään tuvan lämmössä isännän kanssa plöröt kahviin ja pullo pöydänjalan viereen. Lauantaina on urakka valmis, muuri muurattu ja hormi sliipattu, siksi kurkku onkin taas kuiva kuin santapaperi. Onneksi isäntä on muistanut varata savupullon.



Keväästä kesään ja syksyyn, sementistä, sannasta, pulloista ja tiilistä on rakennettu muurari Aarnen elämä.

Iloinen jälleennäkeminen

Novellista Virran viemää




Wartburg Limousine vuosimallia 1984, sitruunankeltainen, töyssähteli kevyesti ja trailerissa makaava vene kolahteli laitoja vasten, kun Virta ajoi lossille. Hänen perässään lasketteli arvokkaasti mustankiiltävä ruumisvaunu Pontiac, ja sen jälkeen vielä pari muuta pikkuautoa.
Lossilla siniharmaasta Audista nousi mustaan pitkään nahkatakkiin pukeutunut poninhäntäinen nuorimies ja käveli jutustelemaan ruumisauton kuljettajan kanssa. Puheltuaan hetken mies käänsi katseensa Virran autoon, lähti tulemaan lähemmäs ja koputti Warren kattoa. Virta veivasi etuikkunan auki ja mies laskeutui samalle tasolle ottaen vetoavan ilmeen.
– Nyt olis hyvin luottamuksellista asiaa.

– No, mikäs, kerro asiasi.

– Kun meillä on tuolla autossa kuollut, se minun setä Eero, sanoi mustapukuinen ja osoitti taaempana seisovaa ruumisautoa.

– Otan osaa, vastasi Virta ja työnsi oikean kätensä ulos ikkunasta. Mies puristi reippaalla otteella.

– Mutta meillä kun ei oo kantajia. Ruipposen Jaakon piti tulla, mutta kun se oli niin tolkuttomassa tokkurassa vielä aamulla, ettei se päässyt edes ylös sängystä. Että voisitko sää tulla kantamaan Eero-setää että saadaan kunnialla hautaan? Mies väänsi kasvojaan jos mahdollista vieläkin vetoavampaan ilmeeseen ja joka lauseella pullahti hampaiden välistä eetteriin hyvin paksu eilisenkossunhaju.

– Ei kai tuohon pyyntöön voi vastata kieltävästi, mutta kun mulla ei oikeen oo vaatteita.

– Mä otin mukaan Eero-setän mustan puvun, kyllä se sulle sopii.

– Ai, senkö kuolleen miehen?

– Ei se enää pukua tartte kun se on tuolla arkussa. Sitä Jaakkokin olis käyttänyt jos olis päässyt, ei silläkään mustaa pukua ole.

– Kirkolleko te olette menossa?

– Aja vaan mun jälessä. Ei sinne oo kuin kolme kilsaa rannasta. Päästetään tossa ulokkeella ruumisauto meidän ohi. Lossi alkoi kiinnittyä saaren rantaponttooniin. Poninhäntä näytti ruumisautoon voitonmerkkiä ja kiiruhti omaan autoonsa. Juhlavanmusta ruumisauto, siniharmaa Audi ja Leevin yskähtelevä Warre suuntasivat surusaatossa kohti kirkkoa ja hautuumaata.

Arkunkantajina oli ruumisvaunun kuljettajan, suntion ja Virran lisäksi kaksi kaljupäätä ja Poninhäntä, lisäksi hautajaisvieraana oli yksi itkevä vanhempi nainen, ilmeisesti kuolleen sisar tai muu lähiomainen. Eero-sedän pyhähousut oli vyötetty Virran ympärille Audin jalkatilasta löytyneellä köydenpätkällä, takki lotkotti velttona olkapäiltä ja hihoja oli käännetty sisään. Arkku oli valkoisella kankaalla verhottua halvinta mallia mutta painoi silti Virran olkapäätä. Ilmeisesti Eero-setä oli ollut riuskanpuoleinen äijä kuollessaankin tai sitten muut kantajat laistivat omassa osuudessaan ja antoivat hätäpäissä hankitun sijaisen hikoilla. Laskettuaan arkun korokkeelle miehet siirtyivät kirkon etupenkkiin istumaan. Kitisevät urut puhaltelivat Sua kohti herrani -hymnin loppusäveliä ja sitten hiljeni. Vain vanhan naiseen ajoittaiset niiskaisut kertoivat elämästä kirkossa. Lopulta alkoi kirkon takaosasta kuulua korkokenkien kopinaa, joku nainen saapui vauhdilla, ilmeisesti myöhäinen saattaja. Virran ohi käytävältä vilahti musta kaapu, pappi oli vihdoin saapunut. Korkokengät jalassaan naispappi asteli reippaasti alttaria kohti. Kun hän kääntyi surevia kohti, hän hymyili leveästi ja kihara tukka loisti kullalle lasimaalausikkunoista välkehtivässä auringonvalossa. Se oli Tytti, pappi oli sama nainen jonka kanssa Virta oli iloisesti kirmaillut lomamökissä koko tiistaiyön, pappi oli Tytti.

Arkun kantaminen oli Virralle vaikeaa. Hämmennys hänen mielessään oli melkoinen. Hänellä oli viikko sitten ollut kiihkeä seksikäs yö hurmaavan naisen kanssa. Hän oli saanut tästä tietää vain etunimen Tytti. Aamulla kun nainen oli lähtenyt, he olivat erotessa suudelleet, mutta Virta oli ajatellut, ettei siitä sen enempää sitten, kun tyttö ei suostunut kertomaan koko nimeään, saati osoitettaan tai puhelinnumeroaan. Nyt sama nainen piti kirkonmenoa, mutta kuitenkin tämä oli vallan eri henkilö. Kun pastori Tytti näki Virran mustissa pultsarinkuteissa, Leeviä hävetti ja niin omiin ajatuksiinsa syventynyt hän oli, että toiset kantajat joutuivat korjailemaan arkkua joka huojui hänen hytkyttäessään sitä, kun laskeuduttiin kirkon portaita hautausmaalle. Vähällä ettei hän irrottanut liinoista liian aikaisin ja pudottanut koko arkkua ylösalaisin kaivantoonsa. Muistosanojen aikaan hän yritti vältellä Tytin katsetta. Tytti taas oli aivan luonnollinen rutiinihautausta suorittava pappi ja iloinen oma itsensä. Katseiden kohdatessa Tytti iski jopa Virralle silmää. Kun lopetusvirsi oli vaikerrellen veisattu, hautajaisväki hajaantui ja Virta suunnisti autoaan kohti. Lehmuskujalla Tytti juoksi hänet kiinni, piilotti käteen paperilapun ja kuiskasi.

– Soita illalla tähän numeroon, mun täytyy nyt mennä kastamaan lasta.

Elokuisia ajatuksia

Elokuinen kertomus radiokuunnelmastani Angelniemi:

On elokuu. Suntio täyttää hautaa. Pienen seurakunnan kirkolliset tehtävät tahtovat kasautua. Yksi mies saa hoitaa kaike. Kun sunnintaisin hoitelee kellot ja kolehdit, mummut ja maahanpanot, saa arkisin vielä kaivaa haudatkin.
"Se on täytetty", päällimmäiset turpeet nätisti sijoilleen, sitten hiet otsalta ja tupakka palamaan.

Takorautaisen portin takaa tuijottaa kiinnostunut silmäpari suntion puuhia. Pikkuinen poika on seurannut haudan täyttämistä, vähän pelottavaakin. Suntio huomaa pojan.
"Terve mieheen". Poika ei vastaa vaan paikuttaa portin ripaa. "Hautojakos kattelet? Astu sisään vaan. Kyllä tänne mahtuu. Kuolleitten puutarhassa on rauhallista istua ja kuunnella lintujen ääniä.

Poika epäröi, mutta kokoaa rohkeutensa, avaa portin  ja astuu suntion viereen.
"Katos, kuolleet tahtoo eläville pelkkää hyvää. Ei niitä tartte pelätä. Uskotko? Ne vartioi meidän elämää.
Täällä on enkeliäkin joka puussa. Näetkös? Tuolla ison puun rungossa on kolo. Siellä ne enkelit asuu ja tiiraa mitä me tehdään. Ne vartioi ja auttaa meitä. Ei tartte pelätä, enkelit on turvana."

Pojan silmät tuijottavat tarkasti suntiota. Sitten suntio levittää sätkäpaperin. "Iltasella enkelit lentelee. Ei niitä päivällä näe. Kuolleet on muuttunut enkeliksi, niinkun tiedät. Perhana kun on huono liima näissä sätkäpaperissa. Taas meni sätkä ruttuun. Niin ,illalla, kun on pimeetä näkee enkeliä. Tuu illalla katsomaan, jos tahdot nähdä enekelin lentävän."

Poika tuijottaa partaista miestä. Äkkiä hän käännähtää ympäri ja juoksee vauhdilla portista ulos.

Iltahämärä laskeutuu hiljalleen ja kirkon ääriviivat tummuvat taivasta vasten. Vanhat lehmukset rakentavat hämärän puutarhan kirkkotarhan ympärille. Portti narisee. Poika hiipii varovasti sisään. Suntiota ei näy missään. Ei se ole tunnut. Juksasi vaan, niinkuin aikuiset tekee lapsille. Sanoo vaan, mutta ei oikeesti tarkoita mitä sanoo. Nyt poikaa ihan nolottaa, että lähti salaa kotoa kirkolle.

Haisee tupakalle. Suntio on sittenkin täällä.

"Terve miäheen. Uskalsit sitten tulla. Kierretään tuolta kirkon takaa ja jäädään lehmusten alle katselemaan, jos nähtäis vilahdus enkelistä." Suntio sammuttaa tupakan. " Enkelit on arkoja, mutta kun jaksaa pysyä paikoillaan ja odottaa, saattaa nähdä lentävän."

Lehmukset kurottaa taivasta kohti kuin monikätiset jättiläiset. Suntio ja poika seisovat hiljaa ja odottavat. Yö hengittää niskaan, jostain kauempaa kuuluu sorsan narskutus.

Ilmassa vilahtaa pieni tumma hahmo puusta toiseet. " Näitkö? Siinä se meni, enkeli."
Vain hetken taivasta vasten näkyi siivekäs hahmo. Poika seisoo lumoutuneena puun alla, että se ilmestyisi uudelleen. Kuuluu heinäsirkat, sorsat, mutta ei näy enää enkeliä.

" Nää enkelit täällä on oikeesti liito-oravia ja ne asuu näissä vanhoissa puissa. Ne liikkuu vain öisin. Ne enkelit saa elää rauhallista eslämää tässä vanhassa kirkkotarhassa. Kun kuunnellaan ihan hiljaa mekin voidaan erottaa enkelin lento."

J.K.