Paperipuulenssan veto Karhuselän yli laivojen lastauspaikalle salmeen oli hidasta uudellakin hinaajalla. Putin koneessa oli voimaa enemmän kuin entisessä hinaajassa, mutta propsimäärä lenssassa suuri ja merenselän yli puhaltava vastatuuli teki vahvasti tenää. Kaarle Spjut ei vielä ollut ehtinytkään kokeilla tätä uutta alustaan, yleensähän äijät, Rudolf ja Vikreenin Lasse hoitivat tavalliset hinaustyöt. Urakoitsijan arvovallalle ei juuri sopinut itse astua ruorin taakse. Nyt oli kuitenkin toinen juttu. Uusi vene hinaamassa ja iso laiva tulossa. Tässä tarvittiin urakoitsijan taitoa. Tyynekin vielä yritti saada Vikreeniä hinaamaan, mutta tämä homma kuuluu ite Putelle, se on selvä. Päätä vaan kivisteli kolmen päivän ryyppäyksen jäljiltä ja kurkkuakin kuivasi. Onneksi pilssilaatikossa oli muutama kaljapullo pahimpaan janoon. Moisella vastatuulella ottaa varmaan pari tuntia ylittää Karhuselkä tämänsuuruisen lenssan kanssa. Putti hörppäsi kaljat, taitteli takkinsa tyynyksi ja asettui rentoon asentoon laitapenkille, koivet vinssitäkille lepäämään. Pilvenlonkia kellui sinervällä taivaalla, miltei paikoillaan ne kellottivat, niin kuin tämä paatti. Ramaisi autuaasti. Putti sulki silmänsä.
Urppa oli hankkinut pari rapakaljaa kioskilta, ja hän lekotteli Reiskan ja Vikin kanssa kirkonrannan lämpimällä rantakalliolla. Tuuli oli vilakka, mutta ei se paleltanut. Pojat pelasivat marjapussia ja heittelivät joutessaan mulkkokiviä mereen. Tasaiseen graniittikallioon oli hakattu monia päivämääriä ja nimikirjaimia. "HIKU & RITU 48", "J & S 5.7. 1954" .
Leila oli kioskilta antanut pojille kaljat velaksi, kun Urppa lupasi haravoida koko uimalan pihan ja harjata laiturit.
– Ja vittu, mä mitään harjaa. Huomenissa ei mua niillä tienoilla näy, uhoili Urppa ja pisti jaot uusiksi.
– Voi kilinpilit, sä jaoit taas väärin. Mä näin, väitti Viki.
– Jako uusiks, vaati myös Reiska.
– No voi . . . aloitti Urppa, mutta keräsi kuitenkin kortit ja teki kolmannen jakokerran.
– Onpas Putilla suur lenssa perässän, huomautti Viki katsellen merellä hitaasti hinaajan perässä seuraavaa pöllikasaumaa.
– Vikreeni kertoi, että nyt tulee Suppalaan suurempi laiva kuin koskaan. Se on liperialainen, tiesi Urppa.
– Ja paskat. Sakemanni se on, valisti Reiska. Ne on aina kaikista suurimmat.
– Niin, ja kyllä ranskalaisetkin on joskus suuria. Ruunperin Unto kertoi, että viime kesän suurin oli ranskalainen, 165 000 rekisteritonnii. Yritti Viki pistää paremmaksi.
– Juma, kumpi tietää paremmin, sä vai Vikreeni? Pata valtti, katkaisi Reiska kinastelut, ja peli jatkui. Jonkin ajan kuluttua Viki meni puskaan heittämään vettä ja kommentoi samalla hinaajan kulkua.
– Mikskähän toi Putti tulee suoraan kohti tätä rantaa?
– Et sä tajuu, sen täytyy suoristaa lenssa ennen kuin ohjaa salmeen, opasti Reiska asiantuntevasti.
– Mut sehän on jo ohi suoran linjan.
– Mee kotiin, mamuli, kyllä Vikreeni tietää mitä tekee.
– Hei, Putti on kohta karikossa, jollei se käännä, huomasi Urppa ja huikkasi:
– Vikreeni, huu, Vikreeni, sä ajat kivikkoon! Pojat alkoivat yhdessä huutaa ja metelöidä kiinnittääkseen veneessä olijan huomiota.
– Ei se käännä. Urppa huokaisi.
– Jos se on vaikka saanut sydärin, huolehti Viki.
– Jos se on hukkunut, mietti Urppa.
– Eikä oo, Vikreeni on hyvä uimari. Viime kesänä mä haastoi sen salmen yli krooliin, ja se pesi mut puhtaasti, muisteli Viki. Mut ei tuolla hinaajassa nyt näy yhtään ketään.
– Jumatsuka, toi vene täytyy topata ennen kuin se ajaa karikkoon, päätti Reiska, vetäisi paidan päältään, ja hyppäsi kalliojyrkänteeltä uimaan kohti hinaajaa. Alus jatkoi keula kohollaan hidasta mutta varmaa kyytiään kohti haaksirikkoa, sitä seurasi parikymmenmetrisen vaijerin takana jalkapallokentän kokoinen pöllilenssa kuin kiltti ja uskollinen alamaisjoukko. Reiska oli hyvä uimari. Hetkessä hän oli ehtinyt matelevan hinaajan tasoille, tarttui kiinni laidalla tällipehmuksena roikkuvasta autonrenkasta ja kiipesi hinaajaan. Kaarle Spjut nukkui onnellisen unta penkillä. Poika kävi hätistämään hereille.
– Putti, Putti, herää, vene ajaa kivikkoon!
– Mitä, perkele, ähkäisi mies ylös sijaltaan ja ryntäsi kytkemään vetoa pois. Moottori hiljeni ja veneen meno pysähtyi. Kaarle Spjut tyhjensi ruorin vieressä seisseen kaljapullon ja sylkäisi samassa laimenneen ja lämmenneen sisällön kiroten mereen.
– Uimallako sää tulit? Hyvä kun tulit, mulla meni torkut vähän pitkäksi. Nyt täytyy lyhentää toi taaki. Putti peruutti hinaajaa varovasti lähemmäs lenssaa ja kelasi samalla vaijeria lyhyemmäksi. Salmeen tultaessa oli tarpeen vetää lyhyemmällä taakilla, jotta lenssa seurasi tyynesti veneen perässä, eikä ajautunut omia aikojaan rantakiviin. Reiska yritti auttaa Puttia minkä osasi. Sopivassa välissä hän vinkkasi voitonmerkin käsillään rannalla toljottaville kavereilleen. Siellä ne jätkät seisoi kuin hoomoilaset kädet taskussa ja hän pääsi auttamaan Puttia hinaajassa. Tätä hän oli kaivannut, toivonut että pääsee näyttämään mihin merellä pystyy. Seuraavana kesänä hän lähtisi itse laivamieheksi kauas vieraille maille, Hampuriin, Lyypekkiin, Liperiaan ja vaikka mihin asti.
Kun hinaajan reitti oli otettu uusiksi ja vaijerin taaki takaisin sopivan pitkäksi Kaarle Spjut tarjosi Reiskalle kylmän kaljan pilssistä ja haastatteli.
– Kuis sää huomasit että vene meinas mennä kivikkoon?
– Oltiin jätkien kanss tossa kalliolla uimassa ja nähtiin.
– Jaa, hyvä äijät! karjaisi Putti ja tukisti Reiskan otsatukkaa. Sun täytyykin tulla mulle lastaushommiin.
– Ottaisik sää? innostui Reiska heti.
– No, ens kesänä ainakin.
– Voisikko kattoo mulle jonkun laivan?
– Tahtoisitko sää lähtee merille?
– Niin helvetisti.
– Sun täytyy mennä Turkuun, tyrkylle, josko huolivat satamasta. Tairat olla vähän nuori vielä.
– Eikö voi mennä laivaan, ja kysyä, jos ottavat?
– Ei taitas kapteeni ottaa vielä sua. Mutta hinaajaan voisit tulla nyt jo apupojaksi.
– Missäs Vikreenin Lasse on, miksei se hinaa tätä lenssaa? uskalsi Reiska kysäistä.
– Vikreeni on vapaalla. Nyt on niin suur laiva tulossa, että mää päätin ihan itte hoitaa ton lenssan tiftaaliin, vakuutti Kaarle Spjut rehvakkaasti ja pisti Nortin sauhuamaan.
– Palaakos? hän kysäisi Reiskalta joka myönsi ja alkoi kaivaa sytkäriä taskusta. He polttelivat, katselivat eteen aukeavaa maisemaa ja Kaarle Spjut valisti nuorta merille haluavaa miestä.
– Merestä leipä on mullekin revennyt, ja eikä se aina niin laiha oo ollukkaan, ja nää pöllit, näillä sitä rahaa irtoo. Uskotko? Vaan nyt täytyy vetotaaki lyhentää kun tullan lossiväyläl.
Kaarle Spjut kytki moottorin vapaalle ja rupesi Reiskan kanssa kelaamaan hinausvaijeria lyhyemmäksi. Kun vaijeri oli muutaman metrin mittainen, kytkettiin Putti täydelle vedolle ja lähdettiin ylittämään lossiväylää. Salmen poikki kulki vaijerilossi ja se osoitti huomanneensa lenssan tulon laskemalla tangossa roikkuvat mustat pollarit alas. Lossi jäi odottamaan pöllilenssan ohitusta saaren puolen rantalaituriin.
– Kukas siäl on lossil kun näyttää oikein pollarilla vapaamerkkiä? Kysyi Kaarle Spjut kun he olivat ehtineet puoliväliin väylää.
– En tiedä, mutta Rikkasen Uskon kuormuri näkyy seisovan lossin täkillä.
– Sillä miehellä on kans liian nätti muija.
– Kuinniin?
– Eikös sulla ole silmiä päässäs, poika. Kato vaan, ettei se pistä sunkin päätäs sekaisin.
– Se on liian vanha.
– Sä et ymmärrä hyvän päälle, poika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti