Kiiltäväkylkinen dieselhinaaja "Putti " keinui lenssapuomeista rakennetun tiftaalin kyljessä. Veneen peräkannella olevan vinssikoneiston vieressä makasi hinaajan omistaja, lastausurakoitsija Kaarle Spjut, "Putti-itte", hänen vaimonsa Tyyne kokoili etukannella paperikassiin tyhjiä viinapulloja.
Urakoitsija oli kolme päivää ryypännyt uuden rautahinaajansa kastajaisia joutojätkien kanssa ja makasi nyt ulos krapulaansa. Viinat oli loppu ja toiset äijät häipyneet koteihinsa. Tyyne mittaili köysikasan päällä rötköttävää miestään. Sen kasvot olivat happamen, rutistuneen ja nuhraantuneen näköiset, poskella kuivunutta räkää.
– Kaarle, herääs nyt.
– Tyyne, Tyyne, Nyt Putti on ollut raskaassa, raskaassa. Voisitko Tyyne,
löytäisitkö vielä yhden pullon?
– Ei enää yhtään viinaa.
– Perkeleen muija, rupeetko mua määräämään, Putti nousi huojuen tolpilleen ja tuijotti vaimoaan kuin pyöveli. Tyyne tunsi miehensä, hän oli parikymmenvuotisen avioliiton aikana oppinut västämään humalaisen miehen pahimmat iskut ja vetäytyikin nyt veneen takaosaan.
– On jo aika lopettaa. Tyyne vastasi rauhallisesti ja nosti pullon kassiin.
– Mä ryyppään just niin kauan kuin on viinaa, jos loppuu, saat lähtee hakemaan lisää,
vakuutti Kaarle Spjut ja etsi jo käsiinsä jotain lyömäasetta näyttääkseen vaimolleen kuka määräilee ketä. Tyyne hätääntyi ja sanoi nopeasti puolustuksekseen.
– Hökluntilta soitettiin, että huomenna tulee laiva ja laivalle on hinattava pölliä pikaisesti..
Kalpeana rököttänyt Putti terästäytyi hetkessä, veneessä seisoi nyt urakoitsija Spjut. "Hinattava pölli" oli se taikasana joka tehosi hetkessä. Kaarle Spjut lähti kiivaasti huojahdellen suunnistamaan kohti kajuuttaa.
– Nykkö sää vasta sanot, että pölliä tarvitaan?
– Mä sousin kattomaan tilannetta. Jos en olis tullut, makaisit varmaan vielä huomispäivänäkin. Nyt on saatava äijä ajamaan hinaajaa. Ja, sinä tulet maihin selvittämään pääsi.
– Mitäs tänne tulit? Ekkö, jumalauta, akka, osaa pysyä maissa.
– Tuota ryyppäämistä on jatkunut jo kolmatta päivää.
– Saatana, tää on mun oma hinaajani, ja mää määrään ite milloin sillä hinataan pölliä. Ja se on nyt justiin. Mää lähren hakemaan sen lenssan. Pitikö se olla kaivospölliä, montako kuutioo?
– Etkä lähre, vaan tulet mun mukanani kotiin. Etkö sää tajua että olet vielä sekoseilissä. Mää soitan Vikreenin Lassen hinaamaan pöllilenssan laivan kylkeen.
– Mua ei ämmät määräile. Painu pois erestä, että saan koneen käyntiin.
– Mä soitan Lassen.
– Et sä sitä äijää nyt mistään tavoita.
– Et aja venettä tossa kunnossa, upotat sen vielä.
– Pirunkin ajan pulloon, ja vaikka pers´erellä, jos niin päätän.
Tyyne yritti estää Puttia pääsemästä hinaajan ohjaimiin. Hän tarttui miestään kiinni käsivarresta ja väänsi ruorista pois päin, mutta mies oli moninverroin vaimoaan vahvempi. Putti kaappasi Tyyneä uumilta, nosti olkapäälleen ja heitti kirkuvan vaimonsa rautaveneen laidan yli mereen.
– Potki nyt siäll meress, kiiskinen, ett intos lauhtuu. Mua sä et estele. Ota kiinni tost renkkast, ettet huku.
Spjut heitti pelastusrenkaan vaimonsa ulottuville, irrotti veneen perässä seilanneen soutupaatin Tyynelle ja käynnisti rakkaan hinaajaansa moottorin. Tyyne pärskytteli uida kohti pikkuvenettä.
– Souda kotti ja soita Hökluntill että tuloss ollaan. Pöllit on laivan kyljessä silloin kun tarvitaankin. Porukka saa ruveta lastama heti huomisaamun. Morjens.
Moottorihinaaja lähti kuohuvin keuloin Putin ohjaamana hakemaan paperipuulenssaa, Tyyne ponnisteli vaivalloisesti pieneen soutupaattiin ja lähti ainoalla airolla melomaan kohti kotirantaa. Samalla, louskutellessaan airolla veneen perästä kuin ulkolaiset merimiehet ikään, hän ajatteli avioliittoaan. Kaarle on väliin tuollainen äksy karhu, mutta ei se ole paha. Ja osaa se olla helläkin. Tyyne vain ei taida aina oikein ymmärtää mitä mies haluaa. Se puhuu paljon, rehentelee, vitsailee kaikkien muitten ihmisten kanssa, ja on hyvää seuramiestä. Mutta sitten kun he ovat kahden, toisilleen läheisimmät, mies ja vaimo, se muuttuu töykeäksi ja umpinaiseksi. Jokin siinä menee lukkoon kun jäädään kahden. Pahinta on keskellä talvea, kun Kaarlella ei ole mieleistään tekemistä. Ensin se juoksee kylillä ja ryyppää viikonkin. Kun palaa kotiin nukkuu päänsä tyhjäksi. Sitten alkaa ahdistavat ajat. Ensin istutaan kumpikin keittiössä, ollaan hiljaa, Tyyne yrittää varovasti hellyytellä, hyvitellä sitä ja siitäkös aviomies innostuu, nousee seisomaan, takoo jalalla lattiaa ja koko mies on kuin ärräpää ja hevonperse, ärisee, paukkuu, väliin pierasee ja nyrkki viuhuu silmille.
Ei se ollut sellainen nuorempana. Kihlajaisaikana laski leikkiä Tyynen kanssa, hassutteli ja oli hellä. Mentiin naimisiin, tuli sota ja ero pitkäksi aikaa. Kaarle joutui sotapoliisiin ja kun se
tuli lomalle oli se hiljainen ja outo, pakoili muita ihmisiä, huusi tuskasta öisin, ryyppäsi päivät päästään viinaa. Loppui sotakin aikanaan, palasi Kaarle, oli taas sama irvileuka kuin ennen. Tyyne luuli, että se jo unohti kaiken kokemansa kauheuden. Elettiin, menestyttiin, tehtiin talo, ja Kaarle rupesi hoitamaan lastauksia, mutta lasta ei perheeseen tullut. Ja siinä se on, se Kaarlen ilkeyden ja väkivaltaisuuden syy, ajatteli Tyyne. Kaarle äksyilee sitä, ettei ole lasta, siitä se on Tyynelle vihainen.
Eikä se aina ole kiukkupää. Osaa olla hyvä, jos tahtoo, antaa rahaa ja sanoo, pistä ittes hienoksi, nyt mennään ravintolaan juhlimaan. Mutta kun Tyyne on uudessa puvussaan, kampauksessa ja tällingissä valmis lähtemään, makaa mies pihan perällä sikakännissä. Parin päivän päästä selvittyään se väittää, ettei ollut luvannutkaan viedä vaimoaan mihinkään juhliin, Tyyne oli ymmärtänyt väärin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti