Elwiira

Virran auto on Wartburg Limousine vuosimallia 1974, lempinimeltään Elwiira. Se on hyvin persoonallinen ajopeli. Useimmiten sen mielialat tuntuivat vaihtelevan kuskin mielialojen vastaisesti. Kun Virta oli hyvillä mielin menossa johonkin tärkeään tapaamiseen, joutuikin hän äkkiä taistelemaan Elwiiran yllättävien kiukunpurkausten kanssa. Auto alkoi oikukkaasti nytkähdellä ajon aikana, suuressa ylämäessä moottorista kuului paukahdus ja pöllähti hieman savuakin. Sissoo, Elwiiralta paloi puola. Oli kaivettava pakista kiintolenkki ja jakari, nostettava konepelti ja ryhdyttävä puolanvaihtoon.  Puolistaan auto oli tarkka kuin naapurin nättilikka tavarastaan.

                      Elwiira oli hyvin herkkävaistoinen. Sen tunnelman saattoi pilata jopa aamuinen sumukin. Kosteana syysaamuna se alkoi liikkeelle lähdettäessä ensin nuuhkia ja hytistä, sitten yskähdellä ja sammui viimein kesken matkan, useimmiten liikennevaloihin. Liika kosteus oli moottorille pahasta, se kostutti ilmasuodattimen. Sen sijaan pakkasesta ja kylmyydestä auto tykkäsi. Kun monet kalliit letukat jämähtivät huippupakkasilla pihoille seisomaan, hyrähti Elwiira iloisesti käyntiin. Se lähti reippaasti putkuttaen liikkeelle ja päästi huikean, kitkerän savupilven.

                      Toisinaan saattoi Elwiira heittäytyä mustasukkaiseksi. Kun Virta saapui jonkun viehättävän naisen ajamassa Fordissa, Nissanissa tai Volkkarissa Elwiiran viereen ja siirtyi vieraasta kärrystä oman rakkaansa kyytiin, seurasi virtalukon kääntämisestä vain pieni kevyt kliksahdus nokalta. Elwiira kosti uskottomuuden välittömästi eikä suostunut lähtemään liikkeelle. Kun Virta sitten avasi konepellin ja vähän hyvitteli autoa, siveli jäähdyttäjän säleikköä, vilkaisi pissapojan säiliöön ja pyyhkäisi säämiskällä juoksupyörän reunaa pyöräyttäen sitä samalla hieman eteenpäin, hyrähti Elwiira iloisesti käyntiin uudella yrittämällä, kunhan vain mustasukkaisuuden aiheuttaja, puna- kelta- tai harmaakuosinen kilpaileva naaras oli hävinnyt näkösältä. Joku pikkutarkka monttööri voisi tietenkin huomauttaa, että Elwiiran juoksupyörän kehän hampaat olivat poikkinaisia, ja siksi starttimoottori ei aina tavoita vastahampaita, mutta sitä selitystä ei Virta uskonut. Elwiiran oikkuilua kaikki.

                      Kun akku oli heikko, piti muistaa pysäköidä alamäkeen, niin että liikkeelle pääsi mäkistartilla. Kakkonen vain silmään, vapaakytkin irralleen, muutama potkaisu jalalla maasta, kuin potkuautolla ikään, Elwiira lähti rullaamaan mäkeä alas, ja eipä mitä, kun nostit kytkimen, se pölläytti iloiset savut ja alkoi taas päristellä aidon kaksitahtisen iloista porinaa. Akku tyhjeni vain silloin kun Virta unohti sammuttaa auton lyhdyt tai auto itse oli jotenkin hukkasi sähkönsä jonnekin. Ehkä se trokasi sähkövirtaansa parkkipaikan puluille tai puleille. Sillä oli laaja ja epäsäätyinen tuttavapiiri. jonka edelliset omistajat olivat hommanneet, performanssitaiteilijoita ja muuta sivistyneistöä.

                      Oli torstai kesäkuun viidestoista ja Virran oli määrä taas lähteä vilkuilemaan sellupomon kesähuvilan elämää. Vuokramökistä hän oli luopunut heti kun Verneri oli viety leirille. Lomanvietto ja sen ohella tarkkailutehtävät sujuivat aivan hyvin ilman mökkiäkin. Tänä aamuna Elwiira ei mitenkään vastannut virta-avaimella kutitteluun. Se oli ja nökötti pihanperällä mykkänä kuin jyväjemmarin savisaapas. Virta ei kuitenkaan suostunut hyvittelemään autoaan vaan otti käyttöön suoran toiminnan. Hän vetäisi virtajohdot irti virtalukon pohjalta ja yhdisteli niitä ristiin rastiin. Salamoinnin, kipinöinnin ja savupilven keskeltä kuuluikin hetken kuluttua toivottu hyrähdys. Elwiira yskiskeli ja aivasteli hetken, mutta lähti sittenkin taivaltamaan pellinhelmat hetkuen. Ei sitä ollenkaan huvittanut aamutuimaan ruveta kiskomaan venetraileria, kytkintä särki jo eilisten rytkytysten perästä, mutta minkäs teit, pakko oli, kun kovakätinen isäntä piiskasi sähköpiiskalla.   

                      Saavuttuaan Suppalaan Virta pysäköi autonsa golfkentän aidan taakse, lähelle rantapellon latoa. Siinä sen ei pitänyt olla kenenkään tiellä, täällä tuskin kukaan liikkuikaan. Saatuaan veneen trailerista vesille hän käynnisti moottorin ja kurvaili parikymmenminuuttisen matkan vahtipaikalleen.

                      Illalla kun Virta palasi takaisin, oli Elwiira syvällä kaislikossa.  Sen ilme oli kärsivä ja voipunut, kuin haaksirikkoutuneen enkelin.  Auton takapää oli työnnetty veteen ja nokka kohotettu ilmaan pöllien varaan. Virta tarkasteli turman laatua. Ei näkyviä vammoja, mutta auto kellotti etupyörät ilmassa, nokka taivasta kohti. Ei sitä käynyt päästäminen pois kaislikosta ilman traktoria ja nostolaitetta. Virta potkaisi ruohomätästä, heitti muovipussissa lionneet kissakalat pajukkoon ja kirosi ja ryhtyi heittelemään oksakarahkoja metsästä kentän viheriölle. Hevospaarma surrasi lepiköstä Virran kimppuun. Se oli haistanut maittavan rasvaniskan. Virta kaappasi sen kiukkuisena kouraansa ja heitti jorpakkoon.  Jonkin ajan kuluttua rullasi sähkökäyttöinen golfvaunu viheriön reunaan. Nils Holmlund ja hänen vieressään tähystävä seeferi ohjasivat aidan viereen.

                      – Jos sä tahrot sun ajopelin tien päälle, kuuntelet nyt tarkkaan. Sul ei ole tääl mitän teko tääl, sä menet pois etkä sotke ihmisten asia. Tää vanha mätä uimala, se on nyt mun. Ei se kuulu sulle mitä sieltä löyty, sen hoita poliisi. Sinu ei tääl tarvita. Painu helvetti!

                      Virta tuijotti keltaisessa golfkärryssään paasaavaa Pikku-Nisseä välinpitämättömänä. Tämän saarnan jälkeen hänellä ei ollut aikomustakaan unohtaa Lasse Vigrenin kohtaloa, mutta nyt oli Elwiira saatava takaisin maanpinnalle. Siispä hän vaihtoi hetkeksi tyhmyri-vaihteen päälle ja päätti vedota Holmlundin ahneuteen.

                      – Paljonko on golfkentän jäsenmaksu?

                      – Se on viistuhat euro osake. Mutt tyhmil ja köyhil mä en rahallakan myy, vastasi Holmlund tylysti ja jatkoi.

                      – Mun renki tule vetämä sinu autoromu ylös, ja sitten sinä ajat täält hutihelvetti.

 Virran huomion kiinnittyessä Holmlundiin oli hevospaarma vapaasti voinut etsiä sopivaa puremakohtaa, ja puraisi niskasta. Virta huitasi kädellään hätistääkseen sen kimpustaan mutta ylikiihottunut Pikku-Nisse tulkitsi tuon eleen taisteluhaasteeksi ja ryntäsi tarzankarjunnan säestämänä Virran kimppuun.  Virta yritti paeta, muttei matalassa rannassa päässyt minnekään. Miehet kaatuivat toistensa kahmalossa kaislikkoon ja räpiköivät siellä kuin kiukkuiset hurtat. Pikku-Nissen koira istahti rantatörmälle ja kallisteli siinä päätään suuntaan ja toiseen. Se ei suostunut kastelemaan käpäliään meriveteen.

                      Holmlundin painaessa Virran päätä veden alle potkaisi tämä epätoivoissaan vastustajaansa jalkoväliin niin kovaa kuin pystyi. Pikku-Nisse ulvahti, polski itsensä kuiville ja päästäen julmia uhkauksia ja kiroiluja onnahteli golfkärryn kyytiin. Koira seurasi urahdellen häntää heiluttaen.

                      Kun golfkärry oli kadonnut mutkan taakse, nousi Virta seisomaan. Hän linkutti Elwiiran luo ja kiipesi konepellille nuolemaan haavojaan. Virran painosta auton etupää keinahti sivulle, ja tukipöllit kierähtivät sivuun. Koska etupyörät olivat tukevasti maan pinnalla, Virta keplotteli itsensä varovasti etupenkille, ja kuin ihme, Elviira pörrähti käyntiin. Vetopyörät sutivat multapaakkuja ilmoille, mutta auto lähti hitaasti nousemaan rantatöyräältä tielle. Jossain kaislikon uumenissa tarrautui veden varaan joutunut hevospaarma oljenkorteen, kiipesi kortta pitkin ylös, räpsytti hetken siipensä kuiviksi ja  lähti keltaisen auton perään.

Salakuuntelijat

– Pappa, pappa, det orkar inte.

Pikku-Nisse istui Pikkuvalmetin kuskipukilla ja isä, se Iso-Nisse, kyykötti traktorin takapakkarilla selkä menosuuntaan. Käsissänsä Iso-Nissellä oli laatikollinen mansikantaimia. Traktorin perään laverin taakse oli liitetty vanha hevosmallinen kyntöaura, jonka sisään oli hitsattu putki mansikantaimien tiputusta varten.

                      – Paina gaasu, paina gaasu, kyl se jaksa, vakuutti isä poikaansa.

                      – Pappa, ei Pikkuvalmetti jaksa vettä yhtäkä auraa.  Tää traktori on tehty vain piikkilangan kirtistykseen. Saateri. Pikku-Nisse hyppäsi alas istuimelta ja potkaisi, sanomaansa tehostaakseen, traktorin takapyörää.

                      – Pitäis olla Dexta.

                      – Ol vai.

                      – Isompi raktori. Dexta mahtuu pensaitten välii. Mut ei se oo niin iso kuin Majuri,

Dextas on, siinä on voima, se on diisseli.

                      – Ajas vaan, Nils-Göran.

Perhepuutarhassa oli päätetty satsata hedelmäpuiden lisäksi mansikanviljelyyn. Iso-Nisse, Nils-Gustaf Holmlund, oli agrologi ja hänen intohimonaan oli aina kehitellä uusia laitteita ihmistyön helpottamiseksi. Hän oli kehittänyt kurkunpoimimiskoneen, joka voitiin liittää traktorin sivuun, kriikunapuiden ravistuskoneen, jolla oli tarkoituksena tiputella valmiit pikkuluumut suoraan puusta keruulaatikkoon, sen koneen ansiosta seuraavana vuonna yksikään luumupuu ei tehnyt hedelmää, porkkanoiden harvennuskoneen ja omenapuiden pölytysautomaatin, jonka tarkoituksena oli korvata mehiläisten työ, mutta josta tuli omenankukkaparfyymin keräilykone. Kukaan ylösostaja ei suostunut ottamaan varastoonsa Iso-Nissen parfyymia, joka haisi omenapuun kuorille, muurahaisille ja sonnalle. Iso-Nissen uusin saavutus oli tämä mansikanistutusta helpottamaan tehty laite, joka oli vielä prototyyppiasteella. Isänsä poika Pikku-Nisse, Nils-Göran Holmlund, ei ollut innostunut isän keksinnöistä. Häntä ei kiinnostanut tekniikka ja tuotekehittely, vaan rahan teko. Harva se päivä hän yritti takoa isän päähän järjen ääntä nykyaikaisista viljelymenetelmistä ja maataloustukiaisista.

                      – De e int såpass dyr. Ja sitä voi otta laina. Dexta täytty osta, yritti Pikku-Nisse taivutella isäänsä yhteistyöhön, mutta siitä isä vasta hermostuikin. Hän puhalsi sammahtaneen Saimaa-natsan kiukkuisesti irti holkista, sylkäisi paksun keltaisen räkälontin traktorin jäähdyttäjään ja ryhtyi opastamaan poikaansa:

                      – Otta nyt tämä vaarin hyvin tarkka Nils-Göran. Me on, me on, ...meidän väki on Holmlund, se sano, me ollan agronomit. Me tekke itte kaikk konet.

                      – Mut koskas sit?

                      – Tyst ny. Mene kuskipukil ja otta se raktori takaperi, niin mä nostan tän kojan pois. Opasti Iso-Nisse poikaansa, joka kuuliaisesti noudatti isänsä tahtoa.

                      Holmlundit olivat määrätietoisesti kasvattaneet tilaansa. Ostaneet, mitä lähitienoolla oli ollut kaupan, entisiä evakkomökkejä, mäkitupia ja pientiloja. Monet lähtivät kaupunkiin ja myivät mielellään pienet palstansa pois. Iso-Nisse osti pikkutilan, ja pisti poikansa töihin, uutta puutarhaa syntyi. Missä oli sopivat, suojaiset pellot, siitä tuli omenatarha se mikä oli karua maata, istutettiin kuusella metsäksi.

                      Traktori ähisi matkaansa rantapellon päähän. Kaislikon takaa laiturilta kuului veneiden putputuksen lisäksi sadattelua ja riitaa. Holmlundit pysähtyivät kuulostelemaan. Yrittivät tunnistaa, kaksi miestä siellä kaislikossa riiteli jostain.

                      – Se ruotsalainen laiva olis jäänyt ilman pölliä, jos en olis käynyt ja hakenut Mjösundista asti. Missä sä Lasse oikein luuhasit?

                      – Kävin Turuss, kun ei ollut sovittu muuta.

                      – Ei ollu sovittu. Ei täsä mittän sopimuksi tarvita. Propsit on tuotava sillon, kun laiva tulee. Perkele, minä sinut otin ja koulutin kympiksi, ja sitten pääsit hinaamaan minun paatilla.

                      – Ne on vanhoja, ne. Nyt sinä olet ruvennut ryyppäämään niin, ettei sulta hommat suju.

                      – Viinaa pitää miehen kestääkin.

                      – Osta toi kotipalsta multa.

                      – Mikäs ny?

                      – Muuten joudun myymään sen Holmlundille.

                      – Kuissit?

                      – Ajattelin lähtee vähän kauemmas ja tartten rahaa.

  Holmlundit katsoivat metkitsevästi toisiinsa.

                      – Se on Putti, kuiskasi Nils-Gustaf.

                      – Ja Vigren, se on se toine. Oles ny vait. Isä ja poika jatkoivat kuunteluaan, ja venemiesten riita jatkui kaislikossa.

                      – Tai. jos mä jään tänne Suomeen, niin ota tää maapala ja anna mulle osakkuus firmasta, ja mä hoidan tään hinauspuolen kokonaan.

                      – Haista ny iso karvalakki, piru, eihän sunsta ole. Painu siitä hakemaan lenssaa.

                      – Jos et ota messiin, niin mullapa on tietoa.

                      – Mitä riivatun tietoa?

                      – Se mistä sää aloitit. Tyhjätasku olit ennen sotia. Mutta sodan aikana sulle kasvoi taskuun rahakasa. Mistäs se tuli?

                      – Velalta minäkin aloin pisnestä tehdä.

                      – Ei saa velkaakaan ihan tyhjätasku.

                      – Mitä sä nyt yrität uhkailla?

                      – Sitä, että poliisi vois olla kiinnostunut siitä, mitä sotapoliisi Kaarle Spjut löysi kuolleitten sotamiesten taskuista, ennen kuin kuskasi ne ruumiitten keruupaikalle.

                      – Varo, kuule Remputin akan äpäräpoika, minua sää et uhkaile. Muista se, rupiperse!

                      Määrätietoiset askeleet lähtivät marssimaan pitkin laiturilankkuja ja samanaikaisesti hinaaja lähti liikkeelle rannasta koti merta. Holmlundit olivat vielä hetken vaiti kunnes askelten ääni hävisi. Silloin Iso-Nisse katsoi vakavasti poikaansa ja sanoi:

                      – Ja sen mä sanon sinul, Nils-Göran, sä varo toi Kaarle Spjut, ettei se pääse sun niskan päälle ja kusetta sun yks haiseva huussi alle. Se yks piru mieheks. Mut nyt täytty ruveta tekemän kauppa sen kanss. Nuorempi Holmlund katseli kaislikkoon saaren taakse katoavaa hinaajaa ja huusi isälleen omaan tyyliiinsä kailottaen.

                      – Pappaa, eiks me osteta se uus Dexta-traktori?

Rikolliset

                      – Zwanzig mark, sanoi tummaihoinen, paksuhuulinen merimies ja Viki kaivoi kuuliaisesti setelit lompakostaan. Saatuaan rahat merimies otti votkapullot köysikasan alla olevasta laatikosta, työnsi ne poikien käsiin ja pojat, kätkettyään saaliinsa takin alle, lähtivät laskeutumaan laivasta kiikkeriä köysitikkaita myöten alas tervattuun keluveneeseen, jota Urppa alhaalla vahti.

                      – Ihan kuin tuolta olis tulossa joku moottorivene tänne. Jos se on poliisi? hätäili Urppa.

                      – Ja paskat, hinaaja se on. Ala soutaa rantaan, määräsi Reiska, pojista suurin ja rehvakkain. Hän laski pullot veneen pohjalle pilssiveteen viilentymään.

                      Paikallinen virkavallan edustaja, pitäjän poliisi Lehto, paremmin tunnettu Lonksu-nimellään, oli parkkeerannut mustan uuden Volkswagen umpivaununsa rantaan johtavan hopeapajukujan taakse. Hän oli tullut hieman etuaikaan tarkkailemaan tanssipaikan järjestelyjä, ja ajatteli samalla myös seurata minkälaista veneliikennettä rannalta oli laivoihin ja takaisin. Moottorivenettä ei poliisin käytössä ollut. Oman auton käytöstä virka-ajoonkin maksettiin vain alimman kilometritaksan mukaan. Oman veneen käytöstä ei valtio maksa puupennin pyörylää, vaikka sen avulla saisi pidätettyä isonkin viinalastin.

                      Urppa kurkotti otetta rantalaiturin pollarista ja Viki nosti airot veneeseen. Reiska otti veneen pohjavedessä viilentymässä lojuneet puolalaiset Wodka Wyborova -pullot mukaan ja pojat nousivat laiturille. Viinakset oli hankittu sakemannien laivasta joka seisoi jo kolmatta päivää redillä odottaen lastausta.

                      – Se tulee, helvetti, poliisi tulee.

                      – Juostaan äkkiä kaislikon kautta pakoon, hätäili Viki.  Reiska ei hötkyillyt, vaan työnsi viinapullon taskuun ja nojasi rauhallisesti laituriin.

                      – Pysykääs paikoillanne, mä en haluu kastella kenkiäni kaislikossa. Se on vaan Lonksu. Lehto ajoi rantatöyrään hietikolle mustalla Volkkarillaan. Hän kaarsi poikien eteen ja astui autostaan laiturille, hikeä pyyhkien hän kaappasi koppalakin käteensä ja aloitti:

                      – Jaaha, jaaha, pojat on rannalla. Mistäs pojat on tulossa, laivastako?  Urppa yritti kätkeä votkapulloaan paremmin nahkatakin sisään ja Viki oli jo valmis juoksemaan pakoon kaislikkoon.

                      – Mitäs pojilla on taskussa?

                      – Ei, kun vissyy vaan, aloitti Reiska ja veti puoliksi juodun vissypyllon perstaskustaan. Hän  jatkoi tekeytyen hyvin vakavaksi ja salaperäiseksi.

                      – Niin, mut, tiäks, tääl on tapahtunut rikos. Hän jatkoi ja hyvin tuntien Lonksun heikkouden, hän katsoi tätä tiukasti silmiin, ja pyrki saamaan poliisista henkisen yliotteen.

                      – Niin, mikä niin rikos, mitäs ne pojat nyt ...

                      – Salametsästystä, laukaisi Reiska, ja jatkoi tuijotustaan.

                      – Jaaha, mistäs pojat niin arvelee?

                      – Tuolla kaislikossa makaa kuollut joutsen. Nähtiin veneestä.

                      – Ei kai täällä joutsenia olekaan.

                      – Ei okkaan enää kun se ainutkin on jo kuollut. Etkö sä tunne sen hajuu? No haista nyt.

 Ja varmemmaksi vakuudeksi Reiska nuuhkaisi itse äänekkäästi. Toisetkin pojat pääsivät jo juoneen mukaan ja alkoivat innokkaasti nuuhkia ja väännellä naamaansa pahan hajun merkiksi.

                      – Joo, raadonhaju tuntuu tänne asti, lohkaisi Urppa, ja sulki sieraimet käsillään, Yääk, hyi piru, mikä lemu ! Lonksu alkoi hänkin epäluuloisena haistella ja tuntiessaan lemun hän aivasti niin että koppalakki tipahti hiekalle. Pojat pitelivät nauruaan ja Reiska lisäsi vettä myllyyn.

                      – Joutsenen salametsästys on vakava rikos.

                      – Joo, niin.

                      – Poliisiasia. Tulkaas katsomaan mä näytän sen linnun.

Lehtoei ollut yhtään innokas aloittamaan salametsästysjutun tutkimuksia ja harmitteli jo että oli

tullut rannalle tutkimaan poikien puuhia.

                      – Jos jätettäis tältä päivästä, yritti poliisi, mutta Reiska oli päättänyt käydä läpi koko prosessin.

                      – Poliisin täytyy ottaa kiinni salametsästäjät, laukaisi Reiska ja alkoi paistaa tiukkaa särkeä Lonksun silmämunien kanssa. Silloin se tapahtui. Lonksu hermostui ja alkoi pilkkanimensä mukaisesti notkutella polviaan ja potkia kengillään hiekkaa samalla kun hän mutisi leukaansa. .

                      – Tuota, tuota, mennään, tuota, katsomaan sitä lintua.

                      – Se on  ihan kaislikon reunassa, laiturin vieressä, siinä me nähtiin se, sanoi Reiska.

                      – Onkos siinä  paljon vettä?

                      – Ei vaineskaan, ihan kuiva paikka. Menkää niitä vettyneitä tukkeja pitkin, jatkoi Viki.

Lehto kääntyi päästäkseen pitkospuille kaislikon sisään katsomaan haisevaa raatoa. Reiska päästi hänet ohitseen. Pojat lähtivät vaivihkaa perääntymään kohti hiekkarantaa ja nurmikkoa. Poliisin koppalakki häipyi kaislikon taakse. Pojat pistivät juoksuksi ja oikaisivat pensaikon kautta metsään. Lehto taiteili liukkaita pitkospuita pitkin kaislikon reunaan, jä viimein hän näki haisevan, märkivän sotkun kulottuneen kaislapatjan reumalla.

                      – Peijakkaan poja, ei tääll mittä joutsent ol. Tääl on mätä variksenraato vaa!

Uimala

                      Vanaja kuorma-auto jyrräsi hiekkarinnettä vaivalloisesti täydellä pöllikuormalla, jahka päätielle päästiin, oli meno helpompaa. Rannalla, uimalan mutkassa Usko Rikkanen pysähtyi ja kytki peruutusvaihteelle, antoi sitten auton hiljalleen norua pudotuslaiturin jarrutöyssäriä vasen.  Auton pysähdyttyä hän vetäisi käsijarrun ja kytki kipin nostolle. Lavaa ei kuitenkaan sopinut kohottaa kuin parin tuuman verran, sikäli että pöllit paremmin lavalta laskevat mereen saakka, eivätkä kasaa sumaa laiturille. Juuri saapuneelle saksalaislaivalle piti nopeasti saada lastattavaa, ja urakoitsija Spjut oli aamuyöstä hälyttänyt autoja kuormaamaan lisää propseja. Lossirannasta lenssaksi vyötetyt propsit kiskottiin hinaajalla laivan kylkeen. Usko kiipesi ottamaan kuormasta irtopöllin, käveli lavan taakse ja alkoi hakata pöllillä lukitustappia irti.

                      Piti olla tarkkana ja osua joka iskulla lukkorautaan. Jos iski ohi rautavaarnasta ja menetti tasapainonsa, saattoi jäädä mereen vyöryvän pöllisuman alle.  Kolmannella iskulla irtosi tappi ja pöllit vyöryivät pärskyvällä kuohulla. Usko viskasi irtopöllin kädestään ja kävi nostamaan kipistä vielä sen verran, että koko lasti valui mereen asti.

                      Usko laski kuormalavan alas, ja katsoi rantaruovikon yli kohti uimalaa. Aamuaurinko heitti saunarakennuksen varjon hiekkarannan päälle, mutta silmiään siristellen Usko erotti vasta-aurinkoon, että uimalaiturin kärkeen, hyppytelineen reunahirteen, oli kiinnitetty moottorivene. Se oli hinnaja Putti: se saatanan kullinluikkija-Vigren on mennyt uimalaan vikittelemään Leilaa. Usko Rikkanen jätti kuorma-autonsa odottamaan ja hölkkäsi puolijuoksua kohti uimalaa. Uskon mieleen heijastui kuva Leilan vartalosta, kasvoista ja Vigrenin tahmaisista käsistä. Kädet kourivat rintoja kioskin hämärässä, nainen nauraa, mies huohottaa. Rikkanen hengästyy, huohottaa – juoksee kiivaammin ehtiäkseen näkemään mitä todella tapahtuu hänen poissa ollessaan, ehkä joka päivä – mistä sen tietää.

                      Uimarannalla on hiljaista. Kioski on autio, myyntitiskin ikkuna suljettuna. Liina ja Mirja leikkivät kahdestaan rannalla.  He kaivavat aallonmurtajaa suojaksi hiekkalinnalleen.

                      – Hei likat, missäs äiti?

                      – Äiti on kioskissa.

                      Ei ole. Leila ei ole kioskissa. Onko vaimo juossut kaislikkoon sen kollin kanssa? Usko jatkaa juoksuaan kaislikkoon, ranta on kaislikosta mutainen, saappaat vajoavat syvälle ja jalat kastuvat, mutta mitäs siitä, kaislikosta pääsee pikaisesti laiturille. Kun Usko ponnistaa huohottaen lankonkille, laiturin päädystä lähtee Putti-hinaaja keula vaahdoten kohti vastarantaa. Usko juoksee ensin laiturille yrittäen nähdä kuka venettä ajaa. Kun ei erota kuljettajaa, hän äkkiä pysähtyy ja kääntyy takaisin, kävelee lankonkia saunalle. Siellä ei ole ketään. Usko harppoo uudelleen laiturille ja sieltä puuliiteriin. Liiteristä kuuluu kolinaa. Ennen kuin hän ehti tarttua kahvaan, ovi ponnahtaa auki ja Leila törmää liiteristä ulos puusylystä kantaen. Hän kävelee vauhdilla Uskon ohi kuin tätä ei olisi ollutkaan. Tukka on irrallaan, hameenhelmassa puunlastuja ja koko hänen vartalonsa uhkuu toimintatarmoa.

                      – Sielläkö sää olit? sai Usko viimein sanottua seuratessaan Leilaa saunalle, mä jo ajattelin, että missä, kun lapsetkin leikki kahdestaan rannalla.

                      – Ei minun parane rannalla auringossa loikoa, täytyy saunanlämmityskin hoitaa. Mennään peräkanaa sisälle saunan etuhuoneeseen, josta kiuasuuni täytetään.  Usko yrittää auttaa koivuklapien lappomisessa uuniin, mutta Leila työntää hänet sivuun. Katsellessaan vaimoaan, joka reippaasti, miltei kiukuissaan heittele klapeja uuniin, Usko tuntee jotain yllättävää itsessään. Moniin aikoihin ei vaimo ollut näyttänyt yhtä himoittavalta, yhtä aistillisen höyryävältä kuin nyt. Uskon mieleen muistuu se kesä kun Leila oli ensi kertaa tullut Suppalaan ja he tapasivat toisensa. Leilan kaulalla on punaa ja hiuksissa koivuklapeista irronnutta harmaata jäkälää. Kun Leila nousee seisomaan ja kääntyy lähteäkseen pois, Usko tarttuu häneen uumilta ja vetää puoleensa. Leila kamppailee vastaan, mutta Usko onnistuu reuhtomaan hänen kevyen kesähameensa auki rinnuksista.

                      – Mikä nää on?   kysyy hän pidellen kiinni vaimon uusien punaisten bikinien liiviosasta.

Leila repäisee Uskon kädet itsestään irti, kohentaa hameettaan ja sanoo.

                      – Ne on mun uudet bikinit. Eikö olekin kauniit? Mä tilasin ne Anttilan postimyynnistä.

Sitten Leila Rikkanen kiirehtii kioskille myymään karkkia, limsaa ja uimalippuja.

Mätä oksa

– Kun oksa on tarpeeton tai mätä se täytyy sahata pois, muuten koko puu märäntty, sanoi Kaarle Tyynelle maaliskuussa omenapuita leikattaessa. Tyyne sääli puita, nehän tuottivat hyviä hedelmiä, miksi niitä piti harventaa, hänen mielestään niistä ei olisi saanut katkoa pois suuria oksia. Kun oksat karsittiin, puut menettivät käsivartensa. Puut joutuivat karsittuina, oksiltaan typistettyinä torjumaan kylmää kevättä, viimaa ja pakkasta. Tuo tapahtui keväällä, monta kuukautta ja monta mukilointia sitten. Nyt Tyyne on asian ymmärtänyt. Kaarle on oikeassa. Mätä oksa täytyy sahata pois, tai muuten koko puu mätänee. Tyyne on se mätä oksa, tarpeeton, hedelmätön kuiva oksa Kaarlen elämässä.

                      Poliisit olivat vieneet Kaarlen kaupunkiin, kuulusteluun, ne sanoivat. Tänään olisi sopiva aika, ihana kesäaamu, tuulta ei nimeksikään, vain aurinkoa, ilmaa ja elämää. Tyyne halusi, että koti on puhdas ja siisti kun Kaarle palaa. Hän kiillotti keittiön hyllylle kootut vanhat kupariastiat, ne olivatkin jo ehtineet pahasti tummua. Hän järjesti Kaarlen kauluspaidat ja alusasut tarkasti koon mukaan, tuuletti talvivaatteet ja pani naftaliiniin. Hän vahasi keittiön ragulaanilattian ja tarkisti, ettei huonekukissa ollut kuivahtaneita lehtiä. Kun koko koti oli hänen mielestään siisti ja järjestyksessä, hän pukeutui mustaan juhlapukuunsa, siihen samaan, joka hänellä oli äidin hautajaisissa. Puku tuntui kuumalta lämpimänä kesäpäivänä, mutta Tyyne ei välittänyt. Radiosta soivat puolipäivän kellot, hän istuutui hetkeksi keinutuoliin, joi lasin vettä ja kuunteli päivän mietelauseen.

                       Kun auringonsädekimppu räsymatolla ehti sinivihreään raitaan asti, hän kaivoi eteisen kaapista Kaarlen ison selkärepun, sitä ei ollut käytetty enää vuosiin. Repussa oli tukevat nahkaremmit ja vahvat, niklatut soljet. Tyyne kokeili miten reppu sopi hänen selkäänsä, ja todettuaan sen ainakin tyhjänä tuntuvan hyvältä, hän lähti matkaan. Lukittuaan talon oven ja kätkettyään avaimen tavan mukaan kuistin maton alle, Tyyne käveli juhlapuvussaan paljasjaloin rantaan.

                      Koska oli arki ja lastaajilla työpäivä, rantahietikolla oli enää yksi mustaksi tervattu vene. Tyyne työnsi sen vesille laiturin viereen. Hän haki rantavajasta lapion ja täytti repun hiekalla. Huolellinen kun oli, hän poimi hiekasta pois kaikki ylimääräiset ruo´onpätkät ja näkinkengät. Muurahaiset pyrkivät jostakin syystä pääsemään mukaan. Vaikka Tyyne kuinka oli yrittänyt välttää niitten lapiomista, oli repussa kuitenkin muutama levoton kulkija juoksentelemassa ristiin rastiin lämpimässä hiekassa. Tyyne kaatoi koko lapioimansa lastin repusta takaisin hietikolle, haki aitasta seulan, jolla oli tapana varmistaa valuhiekan hienous, ja lapioi hiekan uudelleen reppuun seulan läpi. Näin ei yksikään muurahainen tai kotilo päätynyt matkaan. Hiekalla täytetty reppu oli painava. Tyyne jaksoi tuskin raahata sen veneeseen.

                      Lasse Vigrenillä oli helvetinmoinen krapula. Tuli eilispäivänä otettua enemmän kuin tarpeeksi sen jälkeen kun urakoitsija Spjutin kanssa oli tullut erimielisyyttä ylitöistä ja maksettavista korvauksista. Putti oli lopulta lyönyt nyrkkiä pöytään ja huutanut, että jollei renkejä huvita tehdä pitkiä propsinhakureissuja, hän tekeekin ne itse; tulee halvemmaksi firmalle. Ja firmahan oli Kaarle Spjut itse.

                       Tämä päivä meni Lasselta miltei kokonaan rokuliin, vasta puolipäivän aikaan hän jaksoi nousta sängystä. Rokulipäivän saattoi käyttää hyväkseen valmistautumalla tulevaan elämään maapallon toisella laidalla. Lasse otti hyllystään Pikku Jättiläisen, sen kirjan avulla hän oli selvittänyt monet kiperät ongelmat. Eikä sellaista asiaa maailmassa löydykään, jota ei tähän Yrjö Karilaksen kirjoittamaan paksuun raamattuun olisi talletettu. Monet tietokilpailukysymyksetkin oli Lasse ratkaissut Pikkujätin avulla. Hän etsi hakemistosta sanan Australia, ja jopa löytyi tietoja: vuonna 1605 hollantilainen Janszoon löysi Australian. Siellä elää monia kummallisia eläimiä: kengurut, emut, kuskukset ja nenäapinat. Eniten Lassea kiinnostivat kuitenkin kirjan kuvataulussa esitellyt hirvisiat ja lentävät koirat. Niitä pitää päästä näkemään, heti kun vaan tulee tilaisuus, kun on tarpeeksi tienattuna rahaa pitää mennä Australian eläintarhaan. Koiratkin näyttivät kiipeilevän puissa, kuin apinat ikään. Mahtaa niitä olla vaikea pitää aitauksessa, taitavat karata heti. Tai, ehkä ei noita kummallisia elukoita tarvitsekaan mennä eläintarhaan katsomaan, jospa koiria lenteleekin vapaina ihmisten maatilojen liepeillä. Mitähän ne saalistavat? Mahtavat kissat olla kovilla siinä maanosassa. Australia on brittiläiseen kansainyhteisöön kuuluva liittovaltio. Liittovaltion ulkopuolella siihen sisältyvät myös Papuan territorio, Uusi Guinea ja Naurusaaret. Naurulle ainakin pitää päästä näkemään, miten ne sielläpäin elävät. Alkuasukkaat kirjan kuvassa näyttivät hyvin sotaisilta, irvisteleviltä, eivät lainkaan nauravilta. Mahtaako siellä joutua tappelemaan niiden kanssa? Kai valkoisten kaupasta saa ostettua käsiaseen itselleen, sillä kaikenlaisten aseitten maahanvienti oli maahanmuuttajan hakupapereissa ankarasti kielletty.

                       Lasse kittasi muutaman kupillisen kahvia ja pisti viimeiseen kuppiin plörötkin. Mutta, koska päätä vielä kivisti senkin jälkeen, hän päätti lähteä uimaan, jospa raikas vesi parantaisi oloa. Hän ajoi fillarilla rantaan, heitti pöksyt jalastaan ja käveli Spjutin laiturin luo. Rannalla ei ollut yhtään venettä, joka paatti oli otettu käyttöön lenssan kiristykseen tai lastaajien soutamiseen.

                      Vähän matkaa rannasta, avovedessä ui kuitenkin yksinäinen kelupaatti ja siinä keikkui naisihminen mustassa puvussa. Nainen kiskoi airot hahkaimista veneeseen, pudotti kiviankkurin veneen keulasta meren pohjaan. Sen jälkeen hän harppoi veneen peräpuolelle ja alkoi nostaa selkäänsä takatuhdolla odottanutta selkäreppua. Reppu näytti painavalta, nainen tuntui sortuvan sen alle. Vene keinahteli puolelta toiselle. Mustapukuinen nainen mustan tervatun veneen perässä oli Spjutin Tyyne.

                      – Tyyne, mikä teirän on? huusi Lasse. Mustapukuinen nainen käännähti ääntä kohti, horjahti, vene ryyppäsi vettä ja nainen upposi painavan repun vetämänä mereen. Lasse hyppäsi laiturilta ja alkoi kroolata kumolleen jäänyttä venettä kohti. Veneen kohdalla ei vettä onneksi ollut kuin pari metriä. Lasse veti syvään henkeä ja sukelsi ahvenvitojen taitse pohjaan. Siellä hän huomasi mutapilvessä potkivan Tyynen. Lasse tarttui Tyyneä kainalosta ja repi painavan repun hänen selästään. Kevennettynä Tyyne nousi Lassen mukana pintaan. Lasse ui muutaman vedon, ja sen jälkeen kun jalat ylsivät pohjaan, hän raahasi mustapukuisen naisen mukanaan rantaan.

Kun jalat tapasivat rantakiviin, Tyyne virkosi. Hän vetäisi itsensä irti Vigrenin Lassesta ja kahlasi laiturille. Juhlahameen helmasta valui vettä. Tyynen kädet vapisivat, hän istahti laiturin reunalle ja oksensi. Odotettuaan mielestään sopivan ajan Lasse kysyi tarvitsiko Tyyne apua, pitäisikö mennä lääkäriin. Tyyne katsoi Lassea silmiin ja sanoi hiljaa

              – Kuka sun tänne käski tulla? Mene pois.

Puolalaista votkaa

Tyyne Spjutia nukutti. Hänen luomensa kävivät raskaiksi ja painuivat aika ajoin kiinni. Poskeakin särki. Hän oli yrittänyt peittää puuterilla vasemman silmän alle syntyvää mustumaa mutta poskilla näkyivät yhä toissaöisen pahoinpitelyn jäljet. Kaarle oli taas ollut kokoseilissä ja vedellyt vaimoaan pitkin nurkkia. Tyyne nosti nuokahtelevaa päätään ja yritti kuunnella unettavaa kuulustelua, jossa tutkittavana oli hänen miehensä. Tyyne oli tarjoillut kahvit olohuoneeseen ja istuutunut nurkkatuolille seuraamaan miten kaupunkilaiset poliisit höyhensivät miestä. Tyynestä tämä kuulustelu tuntui hyvältä. Se oli kuin parantavaa pumpulia mustelmien päälle ja hän nautti jokaisesta ilkeästä tölväisystä, joilla kuulustelijat yrittivät saada Puttia tunnustamaan.

                      Kahvipöydän antimiin ei ollut koskettukaan. Kahvi jäähtyi, kakunpalat kovettuivat ja kerma happani mutta poliisit tiivistivät kuulustelutahtia.

                      – Olitteko mukana kun laivasta raahattiin kolme laatikollista votkaa viime toukokuun kahdentenatoista päivänä?

                      – Mitään votkaa en ole tuonut. Laivoille on ruokia kuskattu, muuta ei.

                      – Kuitenkin löydettiin toisena kesäkuuta teidän pihaltanne puolalainen votkapullo.

                      Vanhemman kuulustelijan, Lotvosen, leuka ulottui kellastuneelle paidankaulukselle. Hänen nenänsä oli kuin mansikka, turpea ja punainen. Tyynen silmissä leuka alkoi levitä yhä alemmas ja korvalehdet kasvoivat sitä mukaa kun Lotvonen uhkaili Kaarlea tämän vanhoista synneistä.

                      – Enpäs ole huomannutkaan miten isot korvat ihmisellä voi olla, ajatteli Tyyne.  Jos kaikilla vierailla olisi tuollaiset korvat, ei tarvitsisi siivota ollenkaan, vieraat lakaisisivat korvillaan roskat pois ja nenällään ne voisivat imuroida pölyt nurkista. Tuolla äijällä on nenä kuin punainen pölynimuri, Tyyneä nauratti. Hän painoi kankaisen servietin huuliaan vasten ja onnistui muuttamaan naurun yskäisyksi.

                      Kuulustelijat painautuvat etukumaraan kohti Kaarlea. Heidän tehtävänään oli saada häneltä tietoa ja ehkä tunnustus.

                      – Onko teillä rantavajassanne salakuljetettuja alkoholijuomia?

                      – Ei siellä oo mitään viinaa.

                      – Me tarkistamme asuntonne ja vajanne vielä tänään.

                      – Senkun vaan. Nuuskikaa, haistakaa ja nuolkaa, mutta viinaa ei löydy.

                      – Teidän on turha isotella, me kyllä tiedämme. Kuka ajoi moottorillanne puutavaran laivan luokse kesäkuun toisena päivänä?

                      – Vikreenin Lasse, niin kuin tavallisesti.

                      – Missä tämä mies asuu?

                      – Kotonaan.

                      – Kyllä me hänet löydämme.

                      Tyynen silmäluomet alkoivat taas vipattaa. Kuulustelijat, kahvipöytä, matot ja kattolamppu pienenevät ja uppoavat, äänet katkeilevat, ajatukset siirtyvät kaukaiseen siniseen tilaan.

                      – Tämä on silkkiäsatiinia, hän sanoo Kaarlelle, joka on pikkupoika ja seisoo ruokapöydän päässä yöpukuisena. Se pukee sinua, katsopas peilistä.

                      – Mä haluan mun pullon, kiukuttelee Kaarle, ja Tyyne työntää tuttipullon hänen suuhunsa.

                      – Ei tämä oo oikea pullo, sanoo Kaarle ja putoaa pöydältä lattialle. Tyyne ottaa hänet syliinsä ja alkaa läiskiä pehvalle. Kaarle huutaa " Ei ole pulloja, ei ole pulloja", mutta Tyyne lyö yhä kovemmin ja vaatii tunnustamaan.

                      – Sano missä tuttipullo, sano. Sano että olet taas juonut ilman lupaa. Tunnusta.

                      – Minä tunnustan. Minä tunnustan, voihkii pikku-Kaarle, mutta Tyyne alkaa miettiä pukisiko äitinsä hautajaisiin sinisen samettipukunsa. Olisiko se sopimaton? Pitäisikö olla mustissa?

– Rouva! kuuluu käskevä ääni.

– Anna pullo, anna pullo! huutaa Tyyne ja lähtee juoksemaan pikku-Kaarlen perässä portaita alakertaan, mutta matkalla hän kaatuu, kaatuu, kaatuu . . .

                      – Rouva, pitäisikö teidän siirtyä jonnekin muualle.   

                      Tyyne makaa pitkällään lattialla. Vanhempi kuulustelija on siirtynyt Tyynen viereen ja ravistelee häntä olkapäistä. Kaarle tuijottaa vastapäisestä tuolista silmät vihassa. Toinen kuulustelijoista on noussut ikkunan ääreen ja työntää valoverhoa sivummas. Tyyne räpyttelee silmiään ja nousee mennäkseen jonnekin hyvin kauas. Häntä hävettää.

– Vie tuo kahvitarjotin mennessäs, tiuskaisee Kaarle ja Tyyne horjuu keittiöön tarjotin käsissään.

– Ja me lähdemme tutkimaan venevajan pullovarastoja, vakuuttaa kuulustelija ja vaatii Putin mukaansa tarkastusmatkalle.

Opetusta

Lasse Vigrén oli hinaajan kanssa matkalla hakemaan lisää puomeja kotipuolesta. Karhunsaaren rannassa oli lenssa sumattu liian täyteen; heittää pöllit ulos yli puomien, kun pistää paatin vetämään. Siksi piti rakentaa kaksinkertaiset puomit. Lassella vielä tämä kesä näissä maisemissa, syksyllä uudet kujeet ja Australia. Kyllä nämä kesäviikot jaksaa, kun Putti maksaa. Karhuselkä kapeni kirkon luota ja kirkkorannassa huusi ja huiskutti joku kuin hengenhädässä: pappi, pappi siellä hyppi ja viskasi.

                      Seiskonen juoksi rantaan kirkkolaiturille.  Juostessaan hän huusi ja heilutti laukkuaan. Ilmeisesti veneestä havaittiin tämä mielenosoitus, sillä hinaaja kaarsi laiturille. Se oli Spjutin uusi moottorivene Putti, ja kuljettajan paikalla istui Lasse Vigrén.

                      – Mikäs hätä on papilla kirkkomaalla? kysyi Lasse.

– Hyvää sunnuntaita Lasse, minä olen ilman kuljetusta ja ajattelin, että saattaisin päästä kotisatamaan veneelläkin. Voisitko kuljettaa minut kunnan laiturille? On hieman kiire.

                      – No, olla hyvä vaan, hypätkää kyytiin.

Ei niin kiire ollut pyhäpäivänä ettei yhtä pappia ehtisi matkalla kuljettaa kylille. Oli tämä pappi ollut hänenkin opettajansa aikoinaan. Kovakyntinen mestari Seiskonen olikin ollut, monta kertaa nitisti Lassen alakoulussa.

                      – Tuostahan pääsee suoraan kaislikon halki, ohjaapas siitä, niin säästetään matkassa, opasti seurakunnan paimen hinaajan kuljettajaa.

                      – Tällä paatilla täytyy ajaa reimarien mukaan. Putissa on syväystä senverta että kajahtaa kiville jos oikaistaan.

                      – Oletko sinä, Lasse, jo oppinut yhdeksän kertotaulun. Minä muistan, että se tuotti sinulle ongelmia. Paljonko on kahdeksan kertaa yhdeksän?

                      – Kyllä maailma koulii ja sen olen oppinut mitä olen tarvinnutkin. Mutta kaikkea koulun oppia en ole isommin kaivannut. Taitaa Seiskosellakin olla ne opetusajat jo takana. Vai vieläkö tekee opettajan mieli kansakouluun.

                      – Hyvä on muistaa, mitä opettajat ja kirkko neuvovat. Sinulla oli niin paha sisu, että sitä sai joka päivä höyhentää. Et uskonut muuten, minun piti istuttaa monet kerrat jälki-istuntoa.

Muistatkos?

                      Vigrén ei vaivautunut vastaamaan. Häntä alkoi harmittaa että oli ottanut veneeseen tuon vanhan kääkän, joka kuvitteli yhä voivansa päsmäröidä entisiä oppilaitaan, vaikka kouluajoista oli kulunut jo parikymmentä vuotta. Lassella oli elävinä muistissa ne kerrat, jolloin hän oli istunut jälkkäriä alakoulun veistohuoneen puulaatikolla ja Sistonen oli opettajapöydän ääressä ahminut pullamössöä mutta ei antanut nälkäiselle oppilaalleen hiventäkään. Ja entistäs silloin, kun hän oli hiihtokilpailussa loppusuoralla sauvonut kauppiaan pojan ohi, mutta Seiskonen oli diskannut hänen voittonsa, väittäen, että Lasse käytti kyynärpäitään ja kampitti pojan. Se oli oikeusmurha. Toiset oppilaatkin olivat sanoneen hänen voittaneen reilusti mutta opettajan arvovallallaan Seiskonen torjui kaikki protestit. Lassen mieleen tulivat myös ne kerrat, jolloin opettaja pilkkasi hänen sisälukuaan ja väitti että hän oli huonona esimerkkinä koko luokalle. Lihasoppaa oppilaille jakaessaankin Seiskonen oli aina antanut Lasselle kaikkein läskisimmät lihanpalat ja vaatinut sitten syömään lautasen tyhjäksi, vaikka oppilasta oli yököttänyt ja oli ollut kiire välitunnille toisten mukaan. Kun tapeltiin koulupihalla – aivan rehellistä sylipainia se oli – Seiskonen veti Lassen tukasta ylös ja kuskasi luokan nurkkaan seisomaan.

                      – Pysähdytään tässä hetkeksi, hökäisi Seiskonen äkkiä.

                      – Ei me tällä tuulella pysähdytä kivikon kylkeen, vaan ajetaan suoraan kotirantaan, vastasi Vigrén.

                      – Sinä, Lasse olit hyvin itsepäinen oppilas, muistan kerrankin kun kiipesit eläintieteen näytekaapin katolle, ja heittelit siellä säilöttynä olleet sulka- ja höyhennäytteet hujan hajan ympäri koulusalia. Ja minun päälleni sinä heitit sen arvokkaan huuhkajan, joka oli lahjoitettu koululle jo 20-luvulla. Minä tulin ihan pölyiseksi ja huuhkajalta katkesi siipi, mutta sinä et suostunut tulemaan alas vaan irvistelit ja sanoit minua pöllöksi, muistatkos millainen ilkiviikari sinä olit. Paljon sitä ihminen muuttuu, nyt sinäkin jo ajat moottorivenettä ja juot viinaa joka lauantai, niin kuin olen kuullut puhuttavan.

                      – Lasse Vigrénin mitta alkoi täyttyä. Nuo vanhat koulujutut hän olisi vielä sietänyt tuolta huuhkajalta, mutta kun se alkaa moittia hänen, aikuisen, itsellisen miehen viinanjuontia, se jo meni yli Vigrénin sietokyvyn. Hän ohjasi hinaajan pienen Luotsisaaren kallioiselle rannalle, pysäytti siihen, ja heitti Seiskosen nahkalaukun liukkaalle rantakalliolle. Pappi aukoi hetken mykkänä suutaan, ja kun vihdoin sai kiinni kielestään, messusi.

                      – Mitä tämä tarkoittaa, Lasse, heitit minun arvokkaan kirkkolaukkuni. Hae se heti takaisin. Postilla saattaa kastua.

                      – Jos opettaja tarttee laukkunsa, on hyvä ja kiipee hakemaan, vastasi Lasse rauhallisesti.

                      Seiskonen pörhisti kulmiansa ja suuntasi tappavan haukankatseen niskoittelevaan oppilaaseen, mutta kun tämä ei näyttänyt tekevän elettäkään hakeakseen laukun takaisin, hän alistui ja kiipesi hoiperrellen veneen laidan yli levien liukastamalle silokalliolle. Laukku makasi muutaman metrin päässä ylempänä ja Seiskonen joutui laskeutumaan kontalleen, jottei liukastuisi ja luisuisi mereen. Kun Seiskonen ehti laukkunsa luo, potkaisi Lasse hinaajan irti kalliosyvänteestä ja tuuppasi sen puoshaalla matkaan.

                      – Vigrén, Vigrén! huusi kappalainen yksinäiseltä kalliosaareltaan, tule hakemaan minut.

Mutta niskoitteleva oppilas ei enää kääntynyt katsomaankaan entisen opettajansa ahdinkoa pikkuluodolla, vaan ohjasi hinaajan kohti avovettä. Lassella oli kevyt ja juhlallinen olo.

On mukavaa selvitellä kaikki vanhat sekasotkut oikosiksi ennen kuin jättää nämä kotitienoot. Entisen opettajan kanssakin oli jäänyt kana kynimättä, nyt se paisti on uunissa.

Uimalan laiturilla Esko Rikkanen kantoi puolimetrisiä halkoja saunaan ja tihrusti rantaan porhaltavaa hinaajaa.

– Perkeleen hameniekka, vielä sinä hukut akkalampeen, hän mutisi itsekseen, kun näki Lassen veneessä.

Jääpalaämpäri ja postillalaukku

Jääpalasia lenteli ympäri purukasaa. Usko Rikkanen hakkasi piilukirveellä palasiksi jääkuutiota, joka oli ollut helmikuusta asti haudattuna sahanpurun alla suojaassa auringolta ja lämmöltä. Talvella oli äijien kanssa sahattu ja hevoskoukulla kiskottu kuutioittain jäätä merestä sahajauhojen alle, jotta tulevana kesänä voitaisiin uimalan kioskissa myydä limsojen ja karamellien lisäksi myös jäätelöä. Rantakioskissa ei ollut sähköjä, ei ollut jääkonetta, mutta jäätelöä sai ostaa kioskista ja se pysyi jäätelönä koska se upotettiin jäähän. Usko hakkasi ja jää halkesi, kristaleiset pirstaleet kimaltelivat aamuauringossa.

– S-s-siitä se lohkee porvarin perse! Eh-heh, joo! Siitä hajoo koko kapitaalin valta, jumalauta! iski Rikkanen kirvestään jäälohkareeseen. Eespäin, eespäin, väkivoimakas, riistäjät ruoskaansa selkäämme soittaa, jo, joo, hajoo se! Sujui jotenkin reippaammin työ, kun samalla kiroili yhteiskuntaa ja ylisti työväenluokan taistelumahtia. Vaikka Usko oli kuorma-autoilija, ja siis tavallaan yksityisyrittäjä, oli hänen aatteensa ja poliittinen kantansa hyvin vasemmistolainen. Haukkuivat kyläläiset häntä ihan kommunistiksi, selän takana, vaikka olisi Usko aatteensa heille suoraankin sanonut, jos olisivat tulleet kyselemään.

                      Kun Usko oli saanut tarpeeksi paloja irti isosta kuutiosta, hän kokosi ne kahteen suureen läkkiämpäriin ja lähti kuljettamaan kioskille, jossa oli jäätelökärry. Hän kuskasi jäämurskat ämpärissä kärryyn ja täytti altaat suolan ja jäämurskan seoksella. Sen jälkeen hän työnsi ämpärit ja lapion pajupusikkoon ja lähti sytyttämään saunan kiuaspesää.

                      Liina ja Mirja täyttivät kilpaa omia ämpäreitään rantahiekalla. Tytöt olivat uskollisesti rakentaneet linnaansa jo toista tuntia ja heidän äitinsä Leila loikoili kauempana rantaviivaasta selaillen vanhaa Hopeapeili-lehteä. Aurinko paistoi täydeltä terältä jo kolmatta päivää ja nyt oli otettava se rusketus jonka kesä-aikana onnistuisi pyydystämään. Uudet punaiset bikinit päästivät aurinkoa vartalolle sopivasti.  Hyvä ettei uimarannalle vielä kesäkuun alussa tullut paljon asiakkaita. Ei tarvinnut hikoilla kioskimökissä vaan saattoi vapaasti ottaa hiekalla aurinkoa. Usko tulisi töistä vasta neljän jälkeen, siihen asti sai Leila olla ihan oman mielen mukaan. Lapsille hän oli syöttänyt piirakat ja limukat, näyttivät tyytyväisiltä pulikoidessaan ja leikkiessään.

Leila Rikkanen mietti juuri millainen Marimekko-kolttu mahtaisikaan sopia hänen väreihinsä kun Liina kaasi ämpärillisen kuravettä hänen selkäänsä. Leila ryntäsi kirkaisten pystyyn ja rupesi torumaan pientä tyttöään, joka purskahti itkemään.

                      – Täytyykö äidin pikkutyttöään moittia, kun tämä on vallan ahkerasti linnaa rakentanut? kysäisi paikalle tullut Vikreenin Lasse, joka kantoi olallaan paksua hinausköyttä hinaajaan vietäväksi.

                      – Ei sais äidin päälle ruiskia vettä.

                      – No, vahinkohan se oli. Vai halusitko sä vähän friskata mammaas? Tytön itku talttui ja hän katseli sormi suussa äitinsä säärien takaa sedän vinkkaavaa silmää.  

                      – Milloin kunnan miehet saa laiturin valmiiksi, sittenkö vasta kun kesä loppuu?

                      – Entäs uimakopit, ei kai täällä taivasalla tarvitse vaihtaa.

                      – Vaihtaa tässä vaan hietikolla, en minä katso.

– Usko antais sulle mustan silmälapun, jos näkis.

– Yhden mustan silmän iloksensa ottaa hyvästä halauksesta.

Kanttori Erkki Kamratin mummoankka-mallinen Ford päristeli pihaan, ja pastori Seiskonen vielä valisti kuljettajaansa.

                      – Ensi sunnuntaina, Erkki, on meidän jouduttava kirkolle jo kello yhdeksän nolla neljä, jotta ehdimme tarkistaa virsilistan. Autoa kuljettava kanttori Erkki Kamrat nyökkäsi happamasti ja painoi mummofordin kaasua, auto kiekaisi, mutta Seiskosen mielentilaan ei tuo Kamratin kaasutusprotesti mitenkään vaikuttanut. Hän ei kiirehtinyt vähääkään vaan nousi rauhallisen arvokkaasti ulos kapeasta ovesta. Päästyään ulos hän työnsi vielä yläruumiinsa takaisin pieneen autoon, ja hyvästeli lähtiäisiksi käsipäivää kanttorin kanssa.

                      – Jumalanhaltuun Erkki, ja seurat tiistaina Kumpulassa.

                      Pappi kaappasi käteensä auton jalkatilasta aataminaikuisen postillalaukkunsa, ja marssi kotiinsa suoraselkäisenä kuin vintin vaatepuu. Jätti, hyväkäs, jätti vielä auton ovenkin sulkematta. Kanttori joutui vaivalloisesti autossa siirtämään ahteriaan sivulle ja kallistamaan itseään jotta ylettyi sulkemaan apupuolen oven. Autokin nytkytteli lähtiessään, kuin olisi kumarrellut mokomalle kitsaalle papille, joka ei koskaan tarjonnut kanttorille penniäkään matkakorvausta.

                      – Seiskosen haltuun, ja huriluit, mutisi Kamrat kääntäessään autonsa takaisin ajotielle.

                      Pastori Seiskonen ohjaili seurakuntalaisia samalla innolla ja hartaudella kuin ennen oppilaitaan luokassa. Hän järjesteli ompeluseuroja ja lukusia kuin opettajana oman luokkansa äitienpäiviä ja kuusijuhlia. Hän nuhteli kylillä aikuisia miehiä kuin pikkupoikia, jos näki näiden kaljoissa kuljeskelevan, olihan moni näistä miehistä kouluvuosinaan ollut hänen karttakeppinsä ulottuvilla. Mikään ilkityö ei papilta jäänyt huomaamatta. Hän tiesi joka ikisen koirankujeen ja salahaureuden jo etukäteen. Piintyneenä poikamiehenä hän oli myös erittäin säästäväinen ja vaati kanttoria noutamaan joka sunnuntai itsensä kirkolle. Hänellä ei ollut ajokorttia eikä autoa eikä hän halunnut saituuttaan maksaa taksia, vaan määräsi kanttorinsa kuskiksi.

                      – Noutaisitko kello yhdeksän nolla seitsemän.

                      – Hakisitko perjantai-iltana kello yhdeksäntoista kaksikymmentä yksi - paluu kello kymmeneltä, lähdemme kello kaksitoista, jos Jumala suo - ohjeita ja määräyksiä, ihan niin kuin kanttori olisi joku pappissäädyn virallinen autokuski.

                      Ja tietysti papin täytyi vielä pitää niitä ylimääräisiä seurojaankin; mokomakin kitupiikki uskonlähettiläs. Kamratia tämä päällepäsmäröinti ja määräily harmitti. Edellisen papin aikana oli saanut vapaasti itse päättää virret ja hoidella rippikoulujen musiikkiosuudet niin kuin halusi. Nyt piti hyppiä tuon koulumestarin päsmäröinnin mukaan, opetella hankalia kiitosvirsiä, jumalanpalvelukset vietiin sen pidemmän kaavan mukaan ja rippikoululaisillekin täytyi veisata uusia hengellisiä lauluja. Ja pappipakana tuuppasi joka pyhäpäivä hänen, pienipalkkaisen, ikänsä kirkkoa palvelleen kanttorin kyytiin, kuin paavi tai publikaani.

                       Kävi hengen päälle, tuli hiki ja närästystä. Nykyinen asiaintila ei sopinut ollenkaan Kamratin luonnolle, eikä etenkään hänen vartalolleen, joka oli mukavuuteen ja verkkaisuuteen taipuvainen, sitä kun ulottui aina sataanviiteenkymmeneen kiloon asti, sen pidemmälle ei vaa´an viisari näyttänyt. Mielessä korvensi papin päsmäröinti. Prutkutellessaan vanhalla Fordillaan rauhallisesti pientareita pitkin kohti kotiaan yritti Kamrat miettiä sopivaa keinoa, jolla osoittaisi papille paikkansa. Näyttäisi mikä on sopivaa seurakunnan paimenen käytöstä ja mikä ei.

                      Kanttori-urkuri Kamrat oli poikamies ja joutui itse huolehtimaan ruokapuolestaan. Kotiin tultuaan hän pisti oitis perunat porisemaan ja läiskäytti puolikiloisen sianihrasuikaleen kuumalle paistinpannulle. Rasva alkoi tiristä ja sihistä lupaavasti. Kanttori korvensi pannulla pastori Seiskosta.

                      – Tässäpä muistoa sitä kerrasta, jolloin nolasit minut pitäjäneuvos Kumpulan syntymäpäivillä, Kamrat törkkäsi ihraan terävät haarukanpiikit ja nosti lihan savuavana ilmaan. Väitit ettei kanttorit ole ollenkaan tarpeellisia ja johdit itse kuoron laulut. Koko laulu hävisi penkin alle. Vieläkös vaadit ilmaista autokyytiä, mokoma? Kamrat laski läskin takaisin pannulle paistumaan.

                      – Ja koko matka kirkkoon sun pitää suutasi soittaa, pidä se leipäläpi tukossa – kanttori täytti paistinpannun sipuliviipaleilla, niin että ihraviipale jäi niiden alle tirisemään.

                      – Vieläkö moitit kylän akoille minun soittotaitoani, vieläkös? Kanttori survoi paistinpannulla palavia käristeitä vanhatestamentillisen vihansa vimmalla.

– Kitise nyt siellä mitä kitiset, näin minä sinut käristän, senkin saarnastuolin ruostesarana.

Seiskosen poskia ja niskaa kuumotti sinä iltana kummasti, tuntui kuin joku olisi kärventänyt.

                      Seuraavana pyhänä kirkonmenojen jälkeen Seiskonen viskasi kirkkokäsikirjan laukkuunsa neiti Hellmanin tuomien rusinapullien viereen ja lähti kirkosta. Suntiotolvana ei tullut auttamaan kasukan riisumisessa. Täytyy ensipyhänä muistuttaa.  Ovatkin tuoreita pullia, nisusia, tänä aamuna leivottuja, voi, voi, herttaista. Neiti Hellman oli tullut halaamaan Seiskosta kirkon portilla ja sujautti samalla pullapussin kainaloon. Onkohan neiti jo ehtinyt palata kotiinsa, pitäisi vielä kiittää uudemman kerran?

                      Seiskonen avasi sakastin oven ja lähti etsiskelemään kanttori Kamratia.  Kirkko oli aivan tyhjä eikä ketään enää näkynyt kirkkomaallakaan. Hän käveli parkkipaikalle kirkon taakse. Siellä ei ollut yhtään autoa. Kamrat oli lähtenyt ja jättänyt hänet ilman kyytiä. Matkaa kirkolta kotiin olisi viisi kilometriä eikä Seiskonen ollut lainkaan innostunut tekemään sitä jalkapatikalla. Hän istuutui tievieren kannolle ja puuhkaisi pettymyksensä ulos. Lokkeja lenteli kirkkoniemen yllä. Seuratessaan niiden lentoa Seiskosen katse ylti merelle ja sieltä se tavoitti moottoriveneen, joka oli matkalla Kokkilan kuntakeskuksen suuntaan. Salmen yli voisi matkustaa veneelläkin kotiin.

                      Seiskonen kaappasi itsensä pystyyn ja lähti juoksemaan rantaan kirkkolaiturille.