Lasse Vigrén oli hinaajan kanssa matkalla hakemaan lisää puomeja kotipuolesta. Karhunsaaren rannassa oli lenssa sumattu liian täyteen; heittää pöllit ulos yli puomien, kun pistää paatin vetämään. Siksi piti rakentaa kaksinkertaiset puomit. Lassella vielä tämä kesä näissä maisemissa, syksyllä uudet kujeet ja Australia. Kyllä nämä kesäviikot jaksaa, kun Putti maksaa. Karhuselkä kapeni kirkon luota ja kirkkorannassa huusi ja huiskutti joku kuin hengenhädässä: pappi, pappi siellä hyppi ja viskasi.
Seiskonen juoksi rantaan kirkkolaiturille. Juostessaan hän huusi ja heilutti laukkuaan. Ilmeisesti veneestä havaittiin tämä mielenosoitus, sillä hinaaja kaarsi laiturille. Se oli Spjutin uusi moottorivene Putti, ja kuljettajan paikalla istui Lasse Vigrén.
– Mikäs hätä on papilla kirkkomaalla? kysyi Lasse.
– Hyvää sunnuntaita Lasse, minä olen ilman kuljetusta ja ajattelin, että saattaisin päästä kotisatamaan veneelläkin. Voisitko kuljettaa minut kunnan laiturille? On hieman kiire.
– No, olla hyvä vaan, hypätkää kyytiin.
Ei niin kiire ollut pyhäpäivänä ettei yhtä pappia ehtisi matkalla kuljettaa kylille. Oli tämä pappi ollut hänenkin opettajansa aikoinaan. Kovakyntinen mestari Seiskonen olikin ollut, monta kertaa nitisti Lassen alakoulussa.
– Tuostahan pääsee suoraan kaislikon halki, ohjaapas siitä, niin säästetään matkassa, opasti seurakunnan paimen hinaajan kuljettajaa.
– Tällä paatilla täytyy ajaa reimarien mukaan. Putissa on syväystä senverta että kajahtaa kiville jos oikaistaan.
– Oletko sinä, Lasse, jo oppinut yhdeksän kertotaulun. Minä muistan, että se tuotti sinulle ongelmia. Paljonko on kahdeksan kertaa yhdeksän?
– Kyllä maailma koulii ja sen olen oppinut mitä olen tarvinnutkin. Mutta kaikkea koulun oppia en ole isommin kaivannut. Taitaa Seiskosellakin olla ne opetusajat jo takana. Vai vieläkö tekee opettajan mieli kansakouluun.
– Hyvä on muistaa, mitä opettajat ja kirkko neuvovat. Sinulla oli niin paha sisu, että sitä sai joka päivä höyhentää. Et uskonut muuten, minun piti istuttaa monet kerrat jälki-istuntoa.
Muistatkos?
Vigrén ei vaivautunut vastaamaan. Häntä alkoi harmittaa että oli ottanut veneeseen tuon vanhan kääkän, joka kuvitteli yhä voivansa päsmäröidä entisiä oppilaitaan, vaikka kouluajoista oli kulunut jo parikymmentä vuotta. Lassella oli elävinä muistissa ne kerrat, jolloin hän oli istunut jälkkäriä alakoulun veistohuoneen puulaatikolla ja Sistonen oli opettajapöydän ääressä ahminut pullamössöä mutta ei antanut nälkäiselle oppilaalleen hiventäkään. Ja entistäs silloin, kun hän oli hiihtokilpailussa loppusuoralla sauvonut kauppiaan pojan ohi, mutta Seiskonen oli diskannut hänen voittonsa, väittäen, että Lasse käytti kyynärpäitään ja kampitti pojan. Se oli oikeusmurha. Toiset oppilaatkin olivat sanoneen hänen voittaneen reilusti mutta opettajan arvovallallaan Seiskonen torjui kaikki protestit. Lassen mieleen tulivat myös ne kerrat, jolloin opettaja pilkkasi hänen sisälukuaan ja väitti että hän oli huonona esimerkkinä koko luokalle. Lihasoppaa oppilaille jakaessaankin Seiskonen oli aina antanut Lasselle kaikkein läskisimmät lihanpalat ja vaatinut sitten syömään lautasen tyhjäksi, vaikka oppilasta oli yököttänyt ja oli ollut kiire välitunnille toisten mukaan. Kun tapeltiin koulupihalla – aivan rehellistä sylipainia se oli – Seiskonen veti Lassen tukasta ylös ja kuskasi luokan nurkkaan seisomaan.
– Pysähdytään tässä hetkeksi, hökäisi Seiskonen äkkiä.
– Ei me tällä tuulella pysähdytä kivikon kylkeen, vaan ajetaan suoraan kotirantaan, vastasi Vigrén.
– Sinä, Lasse olit hyvin itsepäinen oppilas, muistan kerrankin kun kiipesit eläintieteen näytekaapin katolle, ja heittelit siellä säilöttynä olleet sulka- ja höyhennäytteet hujan hajan ympäri koulusalia. Ja minun päälleni sinä heitit sen arvokkaan huuhkajan, joka oli lahjoitettu koululle jo 20-luvulla. Minä tulin ihan pölyiseksi ja huuhkajalta katkesi siipi, mutta sinä et suostunut tulemaan alas vaan irvistelit ja sanoit minua pöllöksi, muistatkos millainen ilkiviikari sinä olit. Paljon sitä ihminen muuttuu, nyt sinäkin jo ajat moottorivenettä ja juot viinaa joka lauantai, niin kuin olen kuullut puhuttavan.
– Lasse Vigrénin mitta alkoi täyttyä. Nuo vanhat koulujutut hän olisi vielä sietänyt tuolta huuhkajalta, mutta kun se alkaa moittia hänen, aikuisen, itsellisen miehen viinanjuontia, se jo meni yli Vigrénin sietokyvyn. Hän ohjasi hinaajan pienen Luotsisaaren kallioiselle rannalle, pysäytti siihen, ja heitti Seiskosen nahkalaukun liukkaalle rantakalliolle. Pappi aukoi hetken mykkänä suutaan, ja kun vihdoin sai kiinni kielestään, messusi.
– Mitä tämä tarkoittaa, Lasse, heitit minun arvokkaan kirkkolaukkuni. Hae se heti takaisin. Postilla saattaa kastua.
– Jos opettaja tarttee laukkunsa, on hyvä ja kiipee hakemaan, vastasi Lasse rauhallisesti.
Seiskonen pörhisti kulmiansa ja suuntasi tappavan haukankatseen niskoittelevaan oppilaaseen, mutta kun tämä ei näyttänyt tekevän elettäkään hakeakseen laukun takaisin, hän alistui ja kiipesi hoiperrellen veneen laidan yli levien liukastamalle silokalliolle. Laukku makasi muutaman metrin päässä ylempänä ja Seiskonen joutui laskeutumaan kontalleen, jottei liukastuisi ja luisuisi mereen. Kun Seiskonen ehti laukkunsa luo, potkaisi Lasse hinaajan irti kalliosyvänteestä ja tuuppasi sen puoshaalla matkaan.
– Vigrén, Vigrén! huusi kappalainen yksinäiseltä kalliosaareltaan, tule hakemaan minut.
Mutta niskoitteleva oppilas ei enää kääntynyt katsomaankaan entisen opettajansa ahdinkoa pikkuluodolla, vaan ohjasi hinaajan kohti avovettä. Lassella oli kevyt ja juhlallinen olo.
On mukavaa selvitellä kaikki vanhat sekasotkut oikosiksi ennen kuin jättää nämä kotitienoot. Entisen opettajan kanssakin oli jäänyt kana kynimättä, nyt se paisti on uunissa.
Uimalan laiturilla Esko Rikkanen kantoi puolimetrisiä halkoja saunaan ja tihrusti rantaan porhaltavaa hinaajaa.
– Perkeleen hameniekka, vielä sinä hukut akkalampeen, hän mutisi itsekseen, kun näki Lassen veneessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti