Puolalaista votkaa

Tyyne Spjutia nukutti. Hänen luomensa kävivät raskaiksi ja painuivat aika ajoin kiinni. Poskeakin särki. Hän oli yrittänyt peittää puuterilla vasemman silmän alle syntyvää mustumaa mutta poskilla näkyivät yhä toissaöisen pahoinpitelyn jäljet. Kaarle oli taas ollut kokoseilissä ja vedellyt vaimoaan pitkin nurkkia. Tyyne nosti nuokahtelevaa päätään ja yritti kuunnella unettavaa kuulustelua, jossa tutkittavana oli hänen miehensä. Tyyne oli tarjoillut kahvit olohuoneeseen ja istuutunut nurkkatuolille seuraamaan miten kaupunkilaiset poliisit höyhensivät miestä. Tyynestä tämä kuulustelu tuntui hyvältä. Se oli kuin parantavaa pumpulia mustelmien päälle ja hän nautti jokaisesta ilkeästä tölväisystä, joilla kuulustelijat yrittivät saada Puttia tunnustamaan.

                      Kahvipöydän antimiin ei ollut koskettukaan. Kahvi jäähtyi, kakunpalat kovettuivat ja kerma happani mutta poliisit tiivistivät kuulustelutahtia.

                      – Olitteko mukana kun laivasta raahattiin kolme laatikollista votkaa viime toukokuun kahdentenatoista päivänä?

                      – Mitään votkaa en ole tuonut. Laivoille on ruokia kuskattu, muuta ei.

                      – Kuitenkin löydettiin toisena kesäkuuta teidän pihaltanne puolalainen votkapullo.

                      Vanhemman kuulustelijan, Lotvosen, leuka ulottui kellastuneelle paidankaulukselle. Hänen nenänsä oli kuin mansikka, turpea ja punainen. Tyynen silmissä leuka alkoi levitä yhä alemmas ja korvalehdet kasvoivat sitä mukaa kun Lotvonen uhkaili Kaarlea tämän vanhoista synneistä.

                      – Enpäs ole huomannutkaan miten isot korvat ihmisellä voi olla, ajatteli Tyyne.  Jos kaikilla vierailla olisi tuollaiset korvat, ei tarvitsisi siivota ollenkaan, vieraat lakaisisivat korvillaan roskat pois ja nenällään ne voisivat imuroida pölyt nurkista. Tuolla äijällä on nenä kuin punainen pölynimuri, Tyyneä nauratti. Hän painoi kankaisen servietin huuliaan vasten ja onnistui muuttamaan naurun yskäisyksi.

                      Kuulustelijat painautuvat etukumaraan kohti Kaarlea. Heidän tehtävänään oli saada häneltä tietoa ja ehkä tunnustus.

                      – Onko teillä rantavajassanne salakuljetettuja alkoholijuomia?

                      – Ei siellä oo mitään viinaa.

                      – Me tarkistamme asuntonne ja vajanne vielä tänään.

                      – Senkun vaan. Nuuskikaa, haistakaa ja nuolkaa, mutta viinaa ei löydy.

                      – Teidän on turha isotella, me kyllä tiedämme. Kuka ajoi moottorillanne puutavaran laivan luokse kesäkuun toisena päivänä?

                      – Vikreenin Lasse, niin kuin tavallisesti.

                      – Missä tämä mies asuu?

                      – Kotonaan.

                      – Kyllä me hänet löydämme.

                      Tyynen silmäluomet alkoivat taas vipattaa. Kuulustelijat, kahvipöytä, matot ja kattolamppu pienenevät ja uppoavat, äänet katkeilevat, ajatukset siirtyvät kaukaiseen siniseen tilaan.

                      – Tämä on silkkiäsatiinia, hän sanoo Kaarlelle, joka on pikkupoika ja seisoo ruokapöydän päässä yöpukuisena. Se pukee sinua, katsopas peilistä.

                      – Mä haluan mun pullon, kiukuttelee Kaarle, ja Tyyne työntää tuttipullon hänen suuhunsa.

                      – Ei tämä oo oikea pullo, sanoo Kaarle ja putoaa pöydältä lattialle. Tyyne ottaa hänet syliinsä ja alkaa läiskiä pehvalle. Kaarle huutaa " Ei ole pulloja, ei ole pulloja", mutta Tyyne lyö yhä kovemmin ja vaatii tunnustamaan.

                      – Sano missä tuttipullo, sano. Sano että olet taas juonut ilman lupaa. Tunnusta.

                      – Minä tunnustan. Minä tunnustan, voihkii pikku-Kaarle, mutta Tyyne alkaa miettiä pukisiko äitinsä hautajaisiin sinisen samettipukunsa. Olisiko se sopimaton? Pitäisikö olla mustissa?

– Rouva! kuuluu käskevä ääni.

– Anna pullo, anna pullo! huutaa Tyyne ja lähtee juoksemaan pikku-Kaarlen perässä portaita alakertaan, mutta matkalla hän kaatuu, kaatuu, kaatuu . . .

                      – Rouva, pitäisikö teidän siirtyä jonnekin muualle.   

                      Tyyne makaa pitkällään lattialla. Vanhempi kuulustelija on siirtynyt Tyynen viereen ja ravistelee häntä olkapäistä. Kaarle tuijottaa vastapäisestä tuolista silmät vihassa. Toinen kuulustelijoista on noussut ikkunan ääreen ja työntää valoverhoa sivummas. Tyyne räpyttelee silmiään ja nousee mennäkseen jonnekin hyvin kauas. Häntä hävettää.

– Vie tuo kahvitarjotin mennessäs, tiuskaisee Kaarle ja Tyyne horjuu keittiöön tarjotin käsissään.

– Ja me lähdemme tutkimaan venevajan pullovarastoja, vakuuttaa kuulustelija ja vaatii Putin mukaansa tarkastusmatkalle.