Angelniemi





sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Mätä oksa

– Kun oksa on tarpeeton tai mätä se täytyy sahata pois, muuten koko puu märäntty, sanoi Kaarle Tyynelle maaliskuussa omenapuita leikattaessa. Tyyne sääli puita, nehän tuottivat hyviä hedelmiä, miksi niitä piti harventaa, hänen mielestään niistä ei olisi saanut katkoa pois suuria oksia. Kun oksat karsittiin, puut menettivät käsivartensa. Puut joutuivat karsittuina, oksiltaan typistettyinä torjumaan kylmää kevättä, viimaa ja pakkasta. Tuo tapahtui keväällä, monta kuukautta ja monta mukilointia sitten. Nyt Tyyne on asian ymmärtänyt. Kaarle on oikeassa. Mätä oksa täytyy sahata pois, tai muuten koko puu mätänee. Tyyne on se mätä oksa, tarpeeton, hedelmätön kuiva oksa Kaarlen elämässä.

                      Poliisit olivat vieneet Kaarlen kaupunkiin, kuulusteluun, ne sanoivat. Tänään olisi sopiva aika, ihana kesäaamu, tuulta ei nimeksikään, vain aurinkoa, ilmaa ja elämää. Tyyne halusi, että koti on puhdas ja siisti kun Kaarle palaa. Hän kiillotti keittiön hyllylle kootut vanhat kupariastiat, ne olivatkin jo ehtineet pahasti tummua. Hän järjesti Kaarlen kauluspaidat ja alusasut tarkasti koon mukaan, tuuletti talvivaatteet ja pani naftaliiniin. Hän vahasi keittiön ragulaanilattian ja tarkisti, ettei huonekukissa ollut kuivahtaneita lehtiä. Kun koko koti oli hänen mielestään siisti ja järjestyksessä, hän pukeutui mustaan juhlapukuunsa, siihen samaan, joka hänellä oli äidin hautajaisissa. Puku tuntui kuumalta lämpimänä kesäpäivänä, mutta Tyyne ei välittänyt. Radiosta soivat puolipäivän kellot, hän istuutui hetkeksi keinutuoliin, joi lasin vettä ja kuunteli päivän mietelauseen.

                       Kun auringonsädekimppu räsymatolla ehti sinivihreään raitaan asti, hän kaivoi eteisen kaapista Kaarlen ison selkärepun, sitä ei ollut käytetty enää vuosiin. Repussa oli tukevat nahkaremmit ja vahvat, niklatut soljet. Tyyne kokeili miten reppu sopi hänen selkäänsä, ja todettuaan sen ainakin tyhjänä tuntuvan hyvältä, hän lähti matkaan. Lukittuaan talon oven ja kätkettyään avaimen tavan mukaan kuistin maton alle, Tyyne käveli juhlapuvussaan paljasjaloin rantaan.

                      Koska oli arki ja lastaajilla työpäivä, rantahietikolla oli enää yksi mustaksi tervattu vene. Tyyne työnsi sen vesille laiturin viereen. Hän haki rantavajasta lapion ja täytti repun hiekalla. Huolellinen kun oli, hän poimi hiekasta pois kaikki ylimääräiset ruo´onpätkät ja näkinkengät. Muurahaiset pyrkivät jostakin syystä pääsemään mukaan. Vaikka Tyyne kuinka oli yrittänyt välttää niitten lapiomista, oli repussa kuitenkin muutama levoton kulkija juoksentelemassa ristiin rastiin lämpimässä hiekassa. Tyyne kaatoi koko lapioimansa lastin repusta takaisin hietikolle, haki aitasta seulan, jolla oli tapana varmistaa valuhiekan hienous, ja lapioi hiekan uudelleen reppuun seulan läpi. Näin ei yksikään muurahainen tai kotilo päätynyt matkaan. Hiekalla täytetty reppu oli painava. Tyyne jaksoi tuskin raahata sen veneeseen.

                      Lasse Vigrenillä oli helvetinmoinen krapula. Tuli eilispäivänä otettua enemmän kuin tarpeeksi sen jälkeen kun urakoitsija Spjutin kanssa oli tullut erimielisyyttä ylitöistä ja maksettavista korvauksista. Putti oli lopulta lyönyt nyrkkiä pöytään ja huutanut, että jollei renkejä huvita tehdä pitkiä propsinhakureissuja, hän tekeekin ne itse; tulee halvemmaksi firmalle. Ja firmahan oli Kaarle Spjut itse.

                       Tämä päivä meni Lasselta miltei kokonaan rokuliin, vasta puolipäivän aikaan hän jaksoi nousta sängystä. Rokulipäivän saattoi käyttää hyväkseen valmistautumalla tulevaan elämään maapallon toisella laidalla. Lasse otti hyllystään Pikku Jättiläisen, sen kirjan avulla hän oli selvittänyt monet kiperät ongelmat. Eikä sellaista asiaa maailmassa löydykään, jota ei tähän Yrjö Karilaksen kirjoittamaan paksuun raamattuun olisi talletettu. Monet tietokilpailukysymyksetkin oli Lasse ratkaissut Pikkujätin avulla. Hän etsi hakemistosta sanan Australia, ja jopa löytyi tietoja: vuonna 1605 hollantilainen Janszoon löysi Australian. Siellä elää monia kummallisia eläimiä: kengurut, emut, kuskukset ja nenäapinat. Eniten Lassea kiinnostivat kuitenkin kirjan kuvataulussa esitellyt hirvisiat ja lentävät koirat. Niitä pitää päästä näkemään, heti kun vaan tulee tilaisuus, kun on tarpeeksi tienattuna rahaa pitää mennä Australian eläintarhaan. Koiratkin näyttivät kiipeilevän puissa, kuin apinat ikään. Mahtaa niitä olla vaikea pitää aitauksessa, taitavat karata heti. Tai, ehkä ei noita kummallisia elukoita tarvitsekaan mennä eläintarhaan katsomaan, jospa koiria lenteleekin vapaina ihmisten maatilojen liepeillä. Mitähän ne saalistavat? Mahtavat kissat olla kovilla siinä maanosassa. Australia on brittiläiseen kansainyhteisöön kuuluva liittovaltio. Liittovaltion ulkopuolella siihen sisältyvät myös Papuan territorio, Uusi Guinea ja Naurusaaret. Naurulle ainakin pitää päästä näkemään, miten ne sielläpäin elävät. Alkuasukkaat kirjan kuvassa näyttivät hyvin sotaisilta, irvisteleviltä, eivät lainkaan nauravilta. Mahtaako siellä joutua tappelemaan niiden kanssa? Kai valkoisten kaupasta saa ostettua käsiaseen itselleen, sillä kaikenlaisten aseitten maahanvienti oli maahanmuuttajan hakupapereissa ankarasti kielletty.

                       Lasse kittasi muutaman kupillisen kahvia ja pisti viimeiseen kuppiin plörötkin. Mutta, koska päätä vielä kivisti senkin jälkeen, hän päätti lähteä uimaan, jospa raikas vesi parantaisi oloa. Hän ajoi fillarilla rantaan, heitti pöksyt jalastaan ja käveli Spjutin laiturin luo. Rannalla ei ollut yhtään venettä, joka paatti oli otettu käyttöön lenssan kiristykseen tai lastaajien soutamiseen.

                      Vähän matkaa rannasta, avovedessä ui kuitenkin yksinäinen kelupaatti ja siinä keikkui naisihminen mustassa puvussa. Nainen kiskoi airot hahkaimista veneeseen, pudotti kiviankkurin veneen keulasta meren pohjaan. Sen jälkeen hän harppoi veneen peräpuolelle ja alkoi nostaa selkäänsä takatuhdolla odottanutta selkäreppua. Reppu näytti painavalta, nainen tuntui sortuvan sen alle. Vene keinahteli puolelta toiselle. Mustapukuinen nainen mustan tervatun veneen perässä oli Spjutin Tyyne.

                      – Tyyne, mikä teirän on? huusi Lasse. Mustapukuinen nainen käännähti ääntä kohti, horjahti, vene ryyppäsi vettä ja nainen upposi painavan repun vetämänä mereen. Lasse hyppäsi laiturilta ja alkoi kroolata kumolleen jäänyttä venettä kohti. Veneen kohdalla ei vettä onneksi ollut kuin pari metriä. Lasse veti syvään henkeä ja sukelsi ahvenvitojen taitse pohjaan. Siellä hän huomasi mutapilvessä potkivan Tyynen. Lasse tarttui Tyyneä kainalosta ja repi painavan repun hänen selästään. Kevennettynä Tyyne nousi Lassen mukana pintaan. Lasse ui muutaman vedon, ja sen jälkeen kun jalat ylsivät pohjaan, hän raahasi mustapukuisen naisen mukanaan rantaan.

Kun jalat tapasivat rantakiviin, Tyyne virkosi. Hän vetäisi itsensä irti Vigrenin Lassesta ja kahlasi laiturille. Juhlahameen helmasta valui vettä. Tyynen kädet vapisivat, hän istahti laiturin reunalle ja oksensi. Odotettuaan mielestään sopivan ajan Lasse kysyi tarvitsiko Tyyne apua, pitäisikö mennä lääkäriin. Tyyne katsoi Lassea silmiin ja sanoi hiljaa

              – Kuka sun tänne käski tulla? Mene pois.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti