Paperipuuta hinaamassa

Paperipuulenssan veto Karhuselän yli laivojen lastauspaikalle salmeen oli hidasta uudellakin hinaajalla. Putin koneessa oli voimaa enemmän kuin entisessä hinaajassa, mutta propsimäärä lenssassa suuri ja merenselän yli puhaltava vastatuuli teki vahvasti tenää. Kaarle Spjut ei vielä ollut ehtinytkään kokeilla tätä uutta alustaan, yleensähän äijät, Rudolf ja Vikreenin Lasse hoitivat tavalliset hinaustyöt. Urakoitsijan arvovallalle ei juuri sopinut itse astua ruorin taakse. Nyt oli kuitenkin toinen juttu. Uusi vene hinaamassa ja iso laiva tulossa. Tässä tarvittiin urakoitsijan taitoa. Tyynekin vielä yritti saada Vikreeniä hinaamaan, mutta tämä homma kuuluu ite Putelle, se on selvä. Päätä vaan kivisteli kolmen päivän ryyppäyksen jäljiltä ja kurkkuakin kuivasi. Onneksi pilssilaatikossa oli muutama kaljapullo pahimpaan janoon. Moisella vastatuulella ottaa varmaan pari tuntia ylittää Karhuselkä tämänsuuruisen lenssan kanssa. Putti hörppäsi kaljat, taitteli takkinsa tyynyksi ja asettui rentoon asentoon laitapenkille, koivet vinssitäkille lepäämään. Pilvenlonkia kellui sinervällä taivaalla, miltei paikoillaan ne kellottivat, niin kuin tämä paatti. Ramaisi autuaasti. Putti sulki silmänsä.

                      Urppa oli hankkinut pari rapakaljaa kioskilta, ja hän lekotteli Reiskan ja Vikin kanssa kirkonrannan lämpimällä rantakalliolla. Tuuli oli vilakka, mutta ei se paleltanut. Pojat pelasivat marjapussia ja heittelivät joutessaan mulkkokiviä mereen. Tasaiseen graniittikallioon oli hakattu monia päivämääriä ja nimikirjaimia. "HIKU & RITU  48", "J & S  5.7. 1954" .

                       Leila oli kioskilta antanut pojille kaljat velaksi, kun Urppa lupasi haravoida koko uimalan pihan ja harjata laiturit.

                      – Ja vittu, mä mitään harjaa. Huomenissa ei mua niillä tienoilla näy, uhoili Urppa ja pisti jaot uusiksi.

                      – Voi kilinpilit, sä jaoit taas väärin. Mä näin, väitti Viki.

                      – Jako uusiks, vaati myös Reiska.

                      – No voi . . . aloitti Urppa, mutta keräsi kuitenkin kortit ja teki kolmannen jakokerran.

                      – Onpas Putilla suur lenssa perässän, huomautti Viki katsellen merellä hitaasti hinaajan perässä seuraavaa pöllikasaumaa.

                      – Vikreeni kertoi, että nyt tulee Suppalaan suurempi laiva kuin koskaan. Se on liperialainen, tiesi Urppa.

                      – Ja paskat. Sakemanni se on, valisti Reiska. Ne on aina kaikista suurimmat.

                      – Niin, ja kyllä ranskalaisetkin on joskus suuria. Ruunperin Unto kertoi, että viime kesän suurin oli ranskalainen, 165 000 rekisteritonnii. Yritti Viki pistää paremmaksi.

                      – Juma, kumpi tietää paremmin, sä vai Vikreeni? Pata valtti, katkaisi Reiska kinastelut, ja peli jatkui. Jonkin ajan kuluttua Viki meni puskaan heittämään vettä ja kommentoi samalla hinaajan kulkua.

                      – Mikskähän toi Putti tulee suoraan kohti tätä rantaa?

                      – Et sä tajuu, sen täytyy suoristaa lenssa ennen kuin ohjaa salmeen, opasti Reiska asiantuntevasti.

                      – Mut sehän on jo ohi suoran linjan.

                      – Mee kotiin, mamuli, kyllä Vikreeni tietää mitä tekee.

                      – Hei, Putti on kohta karikossa, jollei se käännä, huomasi Urppa ja huikkasi:

                      – Vikreeni, huu, Vikreeni, sä ajat kivikkoon! Pojat alkoivat yhdessä huutaa ja metelöidä kiinnittääkseen veneessä olijan huomiota.

                      – Ei se käännä. Urppa huokaisi.

                      – Jos se on vaikka saanut sydärin, huolehti Viki.

                      – Jos se on hukkunut, mietti Urppa.

                      – Eikä oo, Vikreeni on hyvä uimari. Viime kesänä mä haastoi sen salmen yli krooliin, ja se pesi mut puhtaasti, muisteli Viki. Mut ei tuolla hinaajassa nyt näy yhtään ketään.

                      – Jumatsuka, toi vene täytyy topata ennen kuin se ajaa karikkoon, päätti Reiska, vetäisi paidan päältään, ja hyppäsi kalliojyrkänteeltä uimaan kohti hinaajaa. Alus jatkoi keula kohollaan hidasta mutta varmaa kyytiään kohti haaksirikkoa, sitä seurasi parikymmenmetrisen vaijerin takana jalkapallokentän kokoinen pöllilenssa kuin kiltti ja uskollinen alamaisjoukko.  Reiska oli hyvä uimari. Hetkessä hän oli ehtinyt matelevan hinaajan tasoille, tarttui kiinni laidalla tällipehmuksena roikkuvasta autonrenkasta ja kiipesi hinaajaan. Kaarle Spjut nukkui onnellisen unta penkillä. Poika kävi hätistämään hereille.

                      – Putti, Putti, herää, vene ajaa kivikkoon!

                      – Mitä, perkele, ähkäisi mies ylös sijaltaan ja ryntäsi kytkemään vetoa pois. Moottori hiljeni ja veneen meno pysähtyi. Kaarle Spjut tyhjensi ruorin vieressä seisseen kaljapullon ja sylkäisi samassa laimenneen ja lämmenneen sisällön kiroten mereen.

                      – Uimallako sää tulit?  Hyvä kun tulit, mulla meni torkut vähän pitkäksi. Nyt täytyy lyhentää toi taaki.  Putti peruutti hinaajaa varovasti lähemmäs lenssaa ja kelasi samalla vaijeria lyhyemmäksi. Salmeen tultaessa oli tarpeen vetää lyhyemmällä taakilla, jotta lenssa seurasi tyynesti veneen perässä, eikä ajautunut omia aikojaan rantakiviin. Reiska yritti auttaa Puttia minkä osasi. Sopivassa välissä hän vinkkasi voitonmerkin käsillään rannalla toljottaville kavereilleen. Siellä ne jätkät seisoi kuin hoomoilaset kädet taskussa ja hän pääsi auttamaan Puttia hinaajassa. Tätä hän oli kaivannut, toivonut että pääsee näyttämään mihin merellä pystyy. Seuraavana kesänä hän lähtisi itse laivamieheksi kauas vieraille maille, Hampuriin, Lyypekkiin, Liperiaan ja vaikka mihin asti.

                       Kun hinaajan reitti oli otettu uusiksi ja vaijerin taaki takaisin sopivan pitkäksi Kaarle Spjut tarjosi Reiskalle kylmän kaljan pilssistä ja haastatteli.

                      – Kuis sää huomasit että vene meinas mennä kivikkoon?

                      – Oltiin jätkien kanss tossa kalliolla uimassa ja nähtiin.

                      – Jaa, hyvä äijät! karjaisi Putti ja tukisti Reiskan otsatukkaa. Sun täytyykin tulla mulle lastaushommiin.

                      – Ottaisik sää? innostui Reiska heti.

                      – No, ens kesänä ainakin.

                      – Voisikko kattoo mulle jonkun laivan?

                      – Tahtoisitko sää lähtee merille?

                      – Niin helvetisti.

                      – Sun täytyy mennä Turkuun, tyrkylle, josko huolivat satamasta. Tairat olla vähän nuori vielä.

                      – Eikö voi mennä laivaan, ja kysyä, jos ottavat?

                      – Ei taitas kapteeni ottaa vielä sua. Mutta hinaajaan voisit tulla nyt jo apupojaksi.

                      – Missäs Vikreenin Lasse on, miksei se hinaa tätä lenssaa? uskalsi Reiska kysäistä.

                      – Vikreeni on vapaalla. Nyt on niin suur laiva tulossa, että mää päätin ihan itte hoitaa ton lenssan tiftaaliin, vakuutti Kaarle Spjut rehvakkaasti ja pisti Nortin sauhuamaan.

                      – Palaakos? hän kysäisi Reiskalta joka myönsi ja alkoi kaivaa sytkäriä taskusta. He polttelivat, katselivat eteen aukeavaa maisemaa ja Kaarle Spjut valisti nuorta merille haluavaa miestä.

                      – Merestä leipä on mullekin revennyt, ja eikä se aina niin laiha oo ollukkaan, ja nää pöllit, näillä sitä rahaa irtoo. Uskotko? Vaan nyt täytyy vetotaaki lyhentää kun tullan lossiväyläl.

                      Kaarle Spjut kytki moottorin vapaalle ja rupesi Reiskan kanssa kelaamaan hinausvaijeria lyhyemmäksi. Kun vaijeri oli muutaman metrin mittainen, kytkettiin Putti täydelle vedolle ja lähdettiin ylittämään lossiväylää. Salmen poikki kulki vaijerilossi ja se osoitti huomanneensa lenssan tulon laskemalla tangossa roikkuvat mustat pollarit alas. Lossi jäi odottamaan pöllilenssan ohitusta saaren puolen rantalaituriin.

                      – Kukas siäl on lossil kun näyttää oikein pollarilla vapaamerkkiä?  Kysyi Kaarle Spjut kun he olivat ehtineet puoliväliin väylää.

                      – En tiedä, mutta Rikkasen Uskon kuormuri näkyy seisovan lossin täkillä.

                      – Sillä miehellä on kans liian nätti muija.

                      – Kuinniin?

                      – Eikös sulla ole silmiä päässäs, poika. Kato vaan, ettei se pistä sunkin päätäs sekaisin.

                      – Se on liian vanha.

                      – Sä et ymmärrä hyvän päälle, poika.

Kaarlen lähtö

                     

                      Kiiltäväkylkinen dieselhinaaja "Putti " keinui lenssapuomeista rakennetun tiftaalin kyljessä. Veneen peräkannella olevan vinssikoneiston vieressä makasi hinaajan omistaja, lastausurakoitsija Kaarle Spjut, "Putti-itte", hänen vaimonsa Tyyne kokoili etukannella paperikassiin tyhjiä viinapulloja.

                      Urakoitsija oli kolme päivää ryypännyt uuden rautahinaajansa kastajaisia joutojätkien kanssa ja makasi nyt ulos krapulaansa. Viinat oli loppu ja toiset äijät häipyneet koteihinsa. Tyyne mittaili köysikasan päällä rötköttävää miestään. Sen kasvot olivat happamen, rutistuneen ja nuhraantuneen näköiset, poskella kuivunutta räkää.

                      – Kaarle, herääs nyt.

–        Tyyne, Tyyne, Nyt Putti on ollut raskaassa, raskaassa. Voisitko Tyyne,

 löytäisitkö vielä yhden pullon?

                      – Ei enää yhtään viinaa.

                      – Perkeleen muija, rupeetko mua määräämään, Putti nousi huojuen tolpilleen ja tuijotti vaimoaan kuin pyöveli. Tyyne tunsi miehensä, hän oli parikymmenvuotisen avioliiton aikana oppinut västämään humalaisen miehen pahimmat iskut ja vetäytyikin nyt veneen takaosaan.

                      – On jo aika lopettaa. Tyyne vastasi rauhallisesti ja nosti pullon kassiin.

                      – Mä ryyppään just niin kauan kuin on viinaa, jos loppuu, saat lähtee hakemaan lisää,

vakuutti Kaarle Spjut ja etsi jo käsiinsä jotain lyömäasetta näyttääkseen vaimolleen kuka määräilee ketä. Tyyne hätääntyi ja sanoi nopeasti puolustuksekseen.

                      – Hökluntilta soitettiin, että huomenna tulee laiva ja laivalle on hinattava pölliä pikaisesti..

Kalpeana rököttänyt Putti terästäytyi hetkessä, veneessä seisoi nyt urakoitsija Spjut. "Hinattava pölli" oli se taikasana joka tehosi hetkessä. Kaarle Spjut lähti kiivaasti huojahdellen suunnistamaan kohti kajuuttaa.

                      – Nykkö sää vasta sanot, että pölliä tarvitaan?

                      – Mä sousin kattomaan tilannetta. Jos en olis tullut, makaisit varmaan vielä huomispäivänäkin. Nyt on saatava äijä ajamaan hinaajaa. Ja, sinä tulet maihin selvittämään pääsi.

                      – Mitäs tänne tulit? Ekkö, jumalauta, akka, osaa pysyä maissa.

                      – Tuota ryyppäämistä on jatkunut jo kolmatta päivää.

                      – Saatana, tää on mun oma hinaajani, ja mää määrään ite milloin sillä hinataan pölliä. Ja se on nyt justiin. Mää lähren hakemaan sen lenssan. Pitikö se olla kaivospölliä, montako kuutioo?

                      – Etkä lähre, vaan tulet mun mukanani kotiin. Etkö sää tajua että olet vielä sekoseilissä. Mää soitan Vikreenin Lassen hinaamaan pöllilenssan laivan kylkeen.

                      – Mua ei ämmät määräile. Painu pois erestä, että saan koneen käyntiin.

                      – Mä soitan Lassen.

                      – Et sä sitä äijää nyt mistään tavoita.

                      – Et aja venettä tossa kunnossa, upotat sen vielä.

                      – Pirunkin ajan pulloon, ja vaikka pers´erellä, jos niin päätän.

Tyyne yritti estää Puttia pääsemästä hinaajan ohjaimiin. Hän tarttui miestään kiinni käsivarresta ja väänsi ruorista pois päin, mutta mies oli moninverroin vaimoaan vahvempi. Putti kaappasi Tyyneä uumilta, nosti olkapäälleen ja heitti kirkuvan vaimonsa rautaveneen laidan yli mereen.

                      – Potki nyt siäll meress, kiiskinen, ett intos lauhtuu. Mua sä et estele. Ota kiinni tost renkkast, ettet huku.

Spjut heitti pelastusrenkaan vaimonsa ulottuville, irrotti veneen perässä seilanneen soutupaatin Tyynelle ja käynnisti rakkaan hinaajaansa moottorin. Tyyne pärskytteli uida kohti pikkuvenettä.

                      – Souda kotti ja soita Hökluntill että tuloss ollaan. Pöllit on laivan kyljessä silloin kun tarvitaankin. Porukka saa ruveta lastama heti huomisaamun. Morjens.

                      Moottorihinaaja lähti kuohuvin keuloin Putin ohjaamana hakemaan paperipuulenssaa, Tyyne ponnisteli vaivalloisesti pieneen soutupaattiin ja lähti ainoalla airolla melomaan kohti kotirantaa. Samalla, louskutellessaan airolla veneen perästä kuin ulkolaiset merimiehet ikään, hän ajatteli avioliittoaan. Kaarle on väliin tuollainen äksy karhu, mutta ei se ole paha. Ja osaa se olla helläkin. Tyyne vain ei taida aina oikein ymmärtää mitä mies haluaa. Se puhuu paljon, rehentelee, vitsailee kaikkien muitten ihmisten kanssa, ja on hyvää seuramiestä. Mutta sitten kun he ovat kahden, toisilleen läheisimmät, mies ja vaimo, se muuttuu töykeäksi ja umpinaiseksi. Jokin siinä menee lukkoon kun jäädään kahden. Pahinta on keskellä talvea, kun Kaarlella ei ole mieleistään tekemistä. Ensin se juoksee kylillä ja ryyppää viikonkin. Kun palaa kotiin nukkuu päänsä tyhjäksi. Sitten alkaa ahdistavat ajat. Ensin istutaan kumpikin keittiössä, ollaan hiljaa, Tyyne yrittää varovasti hellyytellä, hyvitellä sitä ja siitäkös aviomies innostuu, nousee seisomaan, takoo jalalla lattiaa ja koko mies on kuin ärräpää ja hevonperse, ärisee, paukkuu, väliin pierasee ja nyrkki viuhuu silmille.

                      Ei se ollut sellainen nuorempana. Kihlajaisaikana laski leikkiä Tyynen kanssa, hassutteli ja oli hellä. Mentiin naimisiin, tuli sota ja ero pitkäksi aikaa. Kaarle joutui sotapoliisiin ja kun se

tuli lomalle oli se hiljainen ja outo, pakoili muita ihmisiä, huusi tuskasta öisin, ryyppäsi päivät päästään viinaa. Loppui sotakin aikanaan, palasi Kaarle, oli taas sama irvileuka kuin ennen. Tyyne luuli, että se jo unohti kaiken kokemansa kauheuden. Elettiin, menestyttiin, tehtiin talo, ja Kaarle rupesi hoitamaan lastauksia, mutta lasta ei perheeseen tullut. Ja siinä se on, se Kaarlen ilkeyden ja väkivaltaisuuden syy, ajatteli Tyyne. Kaarle äksyilee sitä, ettei ole lasta, siitä se on Tyynelle vihainen.

                      Eikä se aina ole kiukkupää. Osaa olla hyvä, jos tahtoo, antaa rahaa ja sanoo, pistä ittes hienoksi, nyt mennään ravintolaan juhlimaan. Mutta kun Tyyne on uudessa puvussaan, kampauksessa ja tällingissä valmis lähtemään, makaa mies pihan perällä sikakännissä. Parin päivän päästä selvittyään se väittää, ettei ollut luvannutkaan viedä vaimoaan mihinkään juhliin, Tyyne oli ymmärtänyt väärin.

                     

Pastori parantaa

Pastori Seiskonen saapui jo varhain iltapäivällä Spjuteille. Tyyne oli yksin kotona, Kaarle taas omilla reissuillaan. Seiskonen oli Tyynen entinen opettaja ja nykyisessä virassaan oman seurakunnan sielunpaimen. Ja se viihtyi ja viipyi kylässä, joi kahvit, otti toiset, eikä tehnyt elettäkään lähteäkseen.

                      – Sinulla Tyyne, oli jo koulussa hyvä jauhopeukalo, toit aina itse leipomiasi korvapuusteja opettajalle, minä muistan että söin niitä usein iltapäiväkahvilla, vakuutti pastori ja nakkasi kurkkuunsa pöydän viimeisen kääretorttupalasen. Tyynen silmät olivat jo painua kiinni. Hämäryys oli vallannut maiseman, laulurastas viritteli illan rauhaa ja kaappikello salinurkassa nakutteli puoltayötä. Normaali kyläilyaika oli auttamatta ohi mutta siinä istui pappi, kuin tatti, liimattuna laiskanlinnaan ja söi suihinsa talon herkkuja.

                      – Vieläköhän siellä pannussa olisi, maistuukin hyvälle kaikki sinun leipomasi ja konjakkikin taisi olla ihan kolmen tähden kukittamaa?

                      Pappi oli asettunut taloksi kuin keisari. Liekö tullut Kaarlea tapaamaan? Ei se asiaansa kertonut. Juoruili kaikenmoista entisistä oppilaistaan, kuka oli mennyt väärälle miehelle, kuka taas joutunut rikosten teille, ja kuka yksinkertaisesti ollut tyhmä aina ensimmäisestä luokasta alkaen. Tyyne alkoi saada tarpeekseen. Hän yritti parhaansa mukaan johdatella puhein pappia kotimatkalle, mutta tämä ei ymmärtänyt mitään vihjeitä. Kaarlen paluuta Tyyne ei odottanut, koska tiesi tämän olevan ryyppäämässä porukan äijien kanssa, ja humalaisena se oli kotona aina ilkeä ja väkivaltainen. Mutta ei Tyyne kaivannut tuota pappiakaan tänne kumppanikseen yökukkujaksi. Seiskonen oli jo syönyt pullat, piparit ja kääretortut, piiraiset, kukot ja konvehtikaramellit. Jopa ylivuotiset pääsiäiseltä jääneet suklaapuputkin se oli kahmaissut piirongilta. Pappi joi litrakaupalla kahvia, kannullisen kermaa, puolikkaan konjakkia eikä lotkauttanut eväänsäkään lähteäkseen.

                      – Sinulla, Tyyne oli neljännellä luokalla sellaiset punaiset lettinauhat, minä muistan, letit pomppivat pitkin selkääsi kun juoksit. Taisivat ne letit ulottua ihan pikku pepulle asti - heh- heh.

                      – En  minä muista, vastasi rouva Spjut ja mietti kuumeisesti keinoa millä saisi papin ulos ovesta.                     

                      – Meillä on tapana mennä aikaisin nukkumaan. Minulle tulee aivan hirveä migreeni jos en nuku kunnolla, vihjaisi Tyyne totuuden vierestä, mutta pappi ei ottanut vihjeestä onkeensa.

                      – Serkkuni työtoverilla oli myöskin sellainen migreeni. Hän joi hyvällä menestyksellä siihen lääkkeeksi koiruohomaitoa. Yksi lasillinen juomaa riitti, heti parani pääkipu. Kitkeräähän se koiruoho on, heh-heh. Sinun pitäisi koettaa samaa, neuvoi sielunpaimen ja jatkoi kouluaikaisia muistelujaan.

                      – Ja niin hienoja vaatteita sinulla oli. Taisipa äitisi tehdä sinulle ne rimssumekotkin.

                      – Mihin aikaan pastorilla on tapana mennä nukkumaan? Tyyne ei luovuttanut, hän oli päättänyt häätää papin ja mennä levolle.

–   Minulla oli aikoinaan  eräs koulututtava, hänellä oli tytär, oikein siivo ja sievä tyttö. Mutta se tyttö ei osannut sitoa lettinauhojaan itse. Häpeä tytölle jos ei omia lettejään osaa tehdä. Äitinsä oli jo vallan epätoivoinen ja moitti tytärtään, "Senkin kelvoton hunsvotti", sanoi hän. Mutta minä sanoin, "Voi rouva, älkää te tytärtänne solvatko. Kyllä hän oppii kun minä opetan." Ja niin minä opetin sitä tyttöä solmimaan lettinsä ihan kädestä pitäen. Puolessa tunnissa oppi tyttö sen tempun, ja osaa varmaan vieläkin. Niin hyvä opettaja minä olen.

                       Papin jatkaessa omien opetustaitojensa ylistystä päätti Tyyne ryhtyä sanoista tekoihin. Hän käänsi silmänsä nurin, painoi kättä otsalleen ja voihkaisi.

                      – Oi, oi nyt se alkaa, se pääkipu, näkyy ihan sahalaitaa silmissä. Voi, voi, minun päähän sattuu, en voi enää valvoa hetkeäkään. Ja Tyyne heittäytyi dramaattisesti pitkälleen sohvatyynyjen varaan. Mutta sielunpaimen ei hämmentynyt.

– Minä olen perehtynyt myös kiinalaiseen lääkintään. Se on hyvin tehokasta. Annas kun etsin sen kohdan selästäsi johon pitää painella kun pääkipu iskee. Pappi työnnälsi Tyynen viereen sohvalle, nosti hänet istuvaan asentoon ja alkoi hieroa hänen selkäänsä. Sitten pappi asetti vasemman kätensä Tyynen solisluille ja paineli kipeästi oikealla peukalollaan lapaluiden välistä hokien samalla.

                      – Kas nääin, kiinalaiset sen tekee, nääiin ja nääin. Joko auttaa?

                      – Jo paranee, jo paranee, sanoi Tyyne ja pakeni papin parantelua nojatuoliin. On jo aivan hyvä olo, haluaisiko pastori vielä jotain, ehkä suklaata?

                      – Mitäs minä sanoin, migreeni paranee kun vain osataan hoitaa. Jos vaikka uutta kahvia, taitaa tuo entinen olla jo kylmää. Tyyne lähti keittiöön ja pastori Seiskonen seurasi perässä ylistäen kaiken aikaa omaa erinomaisuuttaan parantajana lääkäreihin verrattuna.

                      – Lääkäreihin verrattuna olen tietenkin maallikko mutta minullapa on kansanparantajan taidot hyppysissä ja koko vikkelät sormet. Koulunkäyneet lääkärit ei ymmärrä että migreeni on psyyken tila, jossa ihmisen henkiruumis kaipaa kosketusta. Vain kosketus voi parantaa sellaisen tilan, ei siihen pillerit ja lääkärin konstit tehoa. Vaikka olenkin poikamies, olen huomannut että miehen käden tomera kosketus oikeaan kohtaan ja hieronta parantavat hyvin monet naisten vaivat. Onko sinulla Presidentti-kahvia? Se on parasta. Juhla-Mokkakin on oivallista mutta Presidentti vasta kruunaa kalaasit. Sen huomaa, etenkin tällaisessa hengellisessä ammatissa kun joutuu paljon kahvia juomaan.

                      – Minulla on vain Katriinaa, vastasi  Tyyne ja toivoi samalla ettei pappi kelpuuttaisi halvempaa kahvilaatua.

                      – Ei se mitään, kyllä sekin kelpaa, lohdutti pappi ja hotkaisi samalla suihinsa apupöydälle tipahtaneen piparin. Tyynen ei auttanut muu kuin ryhtyä taas kahvinkeittopuuhiin mutta samalla hän mietti kuumeisesti uutta strategiaa papin häätämiseksi. Jospa tulinen kahvimitta työntyy papin kurkkuun ja kaataa sinne palavaa  kahvijauhoa, tai pannusta valutetaan  kiehuvaa pikeä  sen  housuille, leipäveitsi tungetaan  sen niskaan, mies sullotaan roskakoriin, tai kammetaan mankelin telojen väliin, lattiamatto kieritetään ympärille ja pappi potkitaan lopuksi  pihalle kuin jalkapallo.

                      – Naisilla on nämä vaikeat ajat, silloin varsinkin on hengellinen tuki tarpeen. Jos laittaisit vielä yhden mitallisen, iltasella maistuu vahva kahvi parhaalta. Minä olen näihin naisten periodiasioihin perehtynyt, vaikkei niistä pappiskoulutuksessa puhutakaan. Herran palvelijana sitä joutuu moneksi. Niin kuin tuo Suorsalon Sirkkakin, entinen Puukiipijä, sinähän muistat, sehän taisi olla pari luokkaa sinua ylempänä, tätä Sirkkaakin minä hänen miehensä poissa ollessa hiukan hellästi opastin. Ja tyytyväisenä Sirkka minua aina kutsuu kun tarvitsee.

                       Tyyne säikähti. Mitä se pappi oikein aikoo?  Se on saatava mitä pikimmin ulos. Ja mitä se hänestäkin kylillä kertoo tämän illan jälkeen?

                      – Minulla ei ole nyt mikään vaikea aika, vakuutti Tyyne, ei  minusta tarvitse mitään kertoa.

                      – Ei pidä pelästyä, me papithan olemme vaitiolovelvollisia. Sinä voit vapaasti kertoa kaiken, mikä mieltäsi painaa. Käännäpä sitä sähköhellan nuppia, että kuumenee. Sinulla on tummia mustumia kaulalla, heh, taitaa se miehesi, taitaa Kaarle välillä olla vähän kova-kovakourainenkin. Niin. Minä ajattelin että ehkä minä voisin hänen kanssaan vähän keskustella tästä asiasta. Antaa paimenen turvallista ojennusta avioliitossa oleville. Ei se sovi, että vaimoaan, että vaimoaan mukiloi, vaikka humalassa ja niin pois päin…

                      Tyynen silmissä pimeni ja sitten alkoivat kiukun tulikipinät kimmahdella sisuksista ulos. Vai sekö sillä papilla olikin mielessä: Sotkea hänen ja Kaarlen avioliittoa. Itselleen pappi ei ole naista saanut mutta jo on valmis toisia neuvomaan. Tyyne oikaisi itsensä pappia kohti, kaappasi käteensä hiilikoukun naulasta ja alkoi huutaa.

                      – Se ei, pirulainen, papille kuulu, miten Kaarle ja Tyyne aviossa elävät. Ei helvetti soikoon. Ei toisten kotiin tartte tulla nuuskimaan. Ja tehän minua murjoitte eikä Kaarle. Hieroitte mukamas.  Ruhjoitte selästä ja rinnasta kuin pahantekijää.  Olinko pyytänyt? En.  Ja nyt äkkiä pihalle, tai täällä alkaa kiinalaiset kidutukset ja muutkin kommervenkit!

                      Kello 0.30 heinäkuun toisena vuonna 1964 pastori Antti Seiskonen pakeni Kaarle Sjutin kiukkuista vaimoa sateiseen yöhön, kakunpala kurkussa, liperit niskassa, kalossit kainalossa.