Mätä oksa

– Kun oksa on tarpeeton tai mätä se täytyy sahata pois, muuten koko puu märäntty, sanoi Kaarle Tyynelle maaliskuussa omenapuita leikattaessa. Tyyne sääli puita, nehän tuottivat hyviä hedelmiä, miksi niitä piti harventaa, hänen mielestään niistä ei olisi saanut katkoa pois suuria oksia. Kun oksat karsittiin, puut menettivät käsivartensa. Puut joutuivat karsittuina, oksiltaan typistettyinä torjumaan kylmää kevättä, viimaa ja pakkasta. Tuo tapahtui keväällä, monta kuukautta ja monta mukilointia sitten. Nyt Tyyne on asian ymmärtänyt. Kaarle on oikeassa. Mätä oksa täytyy sahata pois, tai muuten koko puu mätänee. Tyyne on se mätä oksa, tarpeeton, hedelmätön kuiva oksa Kaarlen elämässä.

                      Poliisit olivat vieneet Kaarlen kaupunkiin, kuulusteluun, ne sanoivat. Tänään olisi sopiva aika, ihana kesäaamu, tuulta ei nimeksikään, vain aurinkoa, ilmaa ja elämää. Tyyne halusi, että koti on puhdas ja siisti kun Kaarle palaa. Hän kiillotti keittiön hyllylle kootut vanhat kupariastiat, ne olivatkin jo ehtineet pahasti tummua. Hän järjesti Kaarlen kauluspaidat ja alusasut tarkasti koon mukaan, tuuletti talvivaatteet ja pani naftaliiniin. Hän vahasi keittiön ragulaanilattian ja tarkisti, ettei huonekukissa ollut kuivahtaneita lehtiä. Kun koko koti oli hänen mielestään siisti ja järjestyksessä, hän pukeutui mustaan juhlapukuunsa, siihen samaan, joka hänellä oli äidin hautajaisissa. Puku tuntui kuumalta lämpimänä kesäpäivänä, mutta Tyyne ei välittänyt. Radiosta soivat puolipäivän kellot, hän istuutui hetkeksi keinutuoliin, joi lasin vettä ja kuunteli päivän mietelauseen.

                       Kun auringonsädekimppu räsymatolla ehti sinivihreään raitaan asti, hän kaivoi eteisen kaapista Kaarlen ison selkärepun, sitä ei ollut käytetty enää vuosiin. Repussa oli tukevat nahkaremmit ja vahvat, niklatut soljet. Tyyne kokeili miten reppu sopi hänen selkäänsä, ja todettuaan sen ainakin tyhjänä tuntuvan hyvältä, hän lähti matkaan. Lukittuaan talon oven ja kätkettyään avaimen tavan mukaan kuistin maton alle, Tyyne käveli juhlapuvussaan paljasjaloin rantaan.

                      Koska oli arki ja lastaajilla työpäivä, rantahietikolla oli enää yksi mustaksi tervattu vene. Tyyne työnsi sen vesille laiturin viereen. Hän haki rantavajasta lapion ja täytti repun hiekalla. Huolellinen kun oli, hän poimi hiekasta pois kaikki ylimääräiset ruo´onpätkät ja näkinkengät. Muurahaiset pyrkivät jostakin syystä pääsemään mukaan. Vaikka Tyyne kuinka oli yrittänyt välttää niitten lapiomista, oli repussa kuitenkin muutama levoton kulkija juoksentelemassa ristiin rastiin lämpimässä hiekassa. Tyyne kaatoi koko lapioimansa lastin repusta takaisin hietikolle, haki aitasta seulan, jolla oli tapana varmistaa valuhiekan hienous, ja lapioi hiekan uudelleen reppuun seulan läpi. Näin ei yksikään muurahainen tai kotilo päätynyt matkaan. Hiekalla täytetty reppu oli painava. Tyyne jaksoi tuskin raahata sen veneeseen.

                      Lasse Vigrenillä oli helvetinmoinen krapula. Tuli eilispäivänä otettua enemmän kuin tarpeeksi sen jälkeen kun urakoitsija Spjutin kanssa oli tullut erimielisyyttä ylitöistä ja maksettavista korvauksista. Putti oli lopulta lyönyt nyrkkiä pöytään ja huutanut, että jollei renkejä huvita tehdä pitkiä propsinhakureissuja, hän tekeekin ne itse; tulee halvemmaksi firmalle. Ja firmahan oli Kaarle Spjut itse.

                       Tämä päivä meni Lasselta miltei kokonaan rokuliin, vasta puolipäivän aikaan hän jaksoi nousta sängystä. Rokulipäivän saattoi käyttää hyväkseen valmistautumalla tulevaan elämään maapallon toisella laidalla. Lasse otti hyllystään Pikku Jättiläisen, sen kirjan avulla hän oli selvittänyt monet kiperät ongelmat. Eikä sellaista asiaa maailmassa löydykään, jota ei tähän Yrjö Karilaksen kirjoittamaan paksuun raamattuun olisi talletettu. Monet tietokilpailukysymyksetkin oli Lasse ratkaissut Pikkujätin avulla. Hän etsi hakemistosta sanan Australia, ja jopa löytyi tietoja: vuonna 1605 hollantilainen Janszoon löysi Australian. Siellä elää monia kummallisia eläimiä: kengurut, emut, kuskukset ja nenäapinat. Eniten Lassea kiinnostivat kuitenkin kirjan kuvataulussa esitellyt hirvisiat ja lentävät koirat. Niitä pitää päästä näkemään, heti kun vaan tulee tilaisuus, kun on tarpeeksi tienattuna rahaa pitää mennä Australian eläintarhaan. Koiratkin näyttivät kiipeilevän puissa, kuin apinat ikään. Mahtaa niitä olla vaikea pitää aitauksessa, taitavat karata heti. Tai, ehkä ei noita kummallisia elukoita tarvitsekaan mennä eläintarhaan katsomaan, jospa koiria lenteleekin vapaina ihmisten maatilojen liepeillä. Mitähän ne saalistavat? Mahtavat kissat olla kovilla siinä maanosassa. Australia on brittiläiseen kansainyhteisöön kuuluva liittovaltio. Liittovaltion ulkopuolella siihen sisältyvät myös Papuan territorio, Uusi Guinea ja Naurusaaret. Naurulle ainakin pitää päästä näkemään, miten ne sielläpäin elävät. Alkuasukkaat kirjan kuvassa näyttivät hyvin sotaisilta, irvisteleviltä, eivät lainkaan nauravilta. Mahtaako siellä joutua tappelemaan niiden kanssa? Kai valkoisten kaupasta saa ostettua käsiaseen itselleen, sillä kaikenlaisten aseitten maahanvienti oli maahanmuuttajan hakupapereissa ankarasti kielletty.

                       Lasse kittasi muutaman kupillisen kahvia ja pisti viimeiseen kuppiin plörötkin. Mutta, koska päätä vielä kivisti senkin jälkeen, hän päätti lähteä uimaan, jospa raikas vesi parantaisi oloa. Hän ajoi fillarilla rantaan, heitti pöksyt jalastaan ja käveli Spjutin laiturin luo. Rannalla ei ollut yhtään venettä, joka paatti oli otettu käyttöön lenssan kiristykseen tai lastaajien soutamiseen.

                      Vähän matkaa rannasta, avovedessä ui kuitenkin yksinäinen kelupaatti ja siinä keikkui naisihminen mustassa puvussa. Nainen kiskoi airot hahkaimista veneeseen, pudotti kiviankkurin veneen keulasta meren pohjaan. Sen jälkeen hän harppoi veneen peräpuolelle ja alkoi nostaa selkäänsä takatuhdolla odottanutta selkäreppua. Reppu näytti painavalta, nainen tuntui sortuvan sen alle. Vene keinahteli puolelta toiselle. Mustapukuinen nainen mustan tervatun veneen perässä oli Spjutin Tyyne.

                      – Tyyne, mikä teirän on? huusi Lasse. Mustapukuinen nainen käännähti ääntä kohti, horjahti, vene ryyppäsi vettä ja nainen upposi painavan repun vetämänä mereen. Lasse hyppäsi laiturilta ja alkoi kroolata kumolleen jäänyttä venettä kohti. Veneen kohdalla ei vettä onneksi ollut kuin pari metriä. Lasse veti syvään henkeä ja sukelsi ahvenvitojen taitse pohjaan. Siellä hän huomasi mutapilvessä potkivan Tyynen. Lasse tarttui Tyyneä kainalosta ja repi painavan repun hänen selästään. Kevennettynä Tyyne nousi Lassen mukana pintaan. Lasse ui muutaman vedon, ja sen jälkeen kun jalat ylsivät pohjaan, hän raahasi mustapukuisen naisen mukanaan rantaan.

Kun jalat tapasivat rantakiviin, Tyyne virkosi. Hän vetäisi itsensä irti Vigrenin Lassesta ja kahlasi laiturille. Juhlahameen helmasta valui vettä. Tyynen kädet vapisivat, hän istahti laiturin reunalle ja oksensi. Odotettuaan mielestään sopivan ajan Lasse kysyi tarvitsiko Tyyne apua, pitäisikö mennä lääkäriin. Tyyne katsoi Lassea silmiin ja sanoi hiljaa

              – Kuka sun tänne käski tulla? Mene pois.

Puolalaista votkaa

Tyyne Spjutia nukutti. Hänen luomensa kävivät raskaiksi ja painuivat aika ajoin kiinni. Poskeakin särki. Hän oli yrittänyt peittää puuterilla vasemman silmän alle syntyvää mustumaa mutta poskilla näkyivät yhä toissaöisen pahoinpitelyn jäljet. Kaarle oli taas ollut kokoseilissä ja vedellyt vaimoaan pitkin nurkkia. Tyyne nosti nuokahtelevaa päätään ja yritti kuunnella unettavaa kuulustelua, jossa tutkittavana oli hänen miehensä. Tyyne oli tarjoillut kahvit olohuoneeseen ja istuutunut nurkkatuolille seuraamaan miten kaupunkilaiset poliisit höyhensivät miestä. Tyynestä tämä kuulustelu tuntui hyvältä. Se oli kuin parantavaa pumpulia mustelmien päälle ja hän nautti jokaisesta ilkeästä tölväisystä, joilla kuulustelijat yrittivät saada Puttia tunnustamaan.

                      Kahvipöydän antimiin ei ollut koskettukaan. Kahvi jäähtyi, kakunpalat kovettuivat ja kerma happani mutta poliisit tiivistivät kuulustelutahtia.

                      – Olitteko mukana kun laivasta raahattiin kolme laatikollista votkaa viime toukokuun kahdentenatoista päivänä?

                      – Mitään votkaa en ole tuonut. Laivoille on ruokia kuskattu, muuta ei.

                      – Kuitenkin löydettiin toisena kesäkuuta teidän pihaltanne puolalainen votkapullo.

                      Vanhemman kuulustelijan, Lotvosen, leuka ulottui kellastuneelle paidankaulukselle. Hänen nenänsä oli kuin mansikka, turpea ja punainen. Tyynen silmissä leuka alkoi levitä yhä alemmas ja korvalehdet kasvoivat sitä mukaa kun Lotvonen uhkaili Kaarlea tämän vanhoista synneistä.

                      – Enpäs ole huomannutkaan miten isot korvat ihmisellä voi olla, ajatteli Tyyne.  Jos kaikilla vierailla olisi tuollaiset korvat, ei tarvitsisi siivota ollenkaan, vieraat lakaisisivat korvillaan roskat pois ja nenällään ne voisivat imuroida pölyt nurkista. Tuolla äijällä on nenä kuin punainen pölynimuri, Tyyneä nauratti. Hän painoi kankaisen servietin huuliaan vasten ja onnistui muuttamaan naurun yskäisyksi.

                      Kuulustelijat painautuvat etukumaraan kohti Kaarlea. Heidän tehtävänään oli saada häneltä tietoa ja ehkä tunnustus.

                      – Onko teillä rantavajassanne salakuljetettuja alkoholijuomia?

                      – Ei siellä oo mitään viinaa.

                      – Me tarkistamme asuntonne ja vajanne vielä tänään.

                      – Senkun vaan. Nuuskikaa, haistakaa ja nuolkaa, mutta viinaa ei löydy.

                      – Teidän on turha isotella, me kyllä tiedämme. Kuka ajoi moottorillanne puutavaran laivan luokse kesäkuun toisena päivänä?

                      – Vikreenin Lasse, niin kuin tavallisesti.

                      – Missä tämä mies asuu?

                      – Kotonaan.

                      – Kyllä me hänet löydämme.

                      Tyynen silmäluomet alkoivat taas vipattaa. Kuulustelijat, kahvipöytä, matot ja kattolamppu pienenevät ja uppoavat, äänet katkeilevat, ajatukset siirtyvät kaukaiseen siniseen tilaan.

                      – Tämä on silkkiäsatiinia, hän sanoo Kaarlelle, joka on pikkupoika ja seisoo ruokapöydän päässä yöpukuisena. Se pukee sinua, katsopas peilistä.

                      – Mä haluan mun pullon, kiukuttelee Kaarle, ja Tyyne työntää tuttipullon hänen suuhunsa.

                      – Ei tämä oo oikea pullo, sanoo Kaarle ja putoaa pöydältä lattialle. Tyyne ottaa hänet syliinsä ja alkaa läiskiä pehvalle. Kaarle huutaa " Ei ole pulloja, ei ole pulloja", mutta Tyyne lyö yhä kovemmin ja vaatii tunnustamaan.

                      – Sano missä tuttipullo, sano. Sano että olet taas juonut ilman lupaa. Tunnusta.

                      – Minä tunnustan. Minä tunnustan, voihkii pikku-Kaarle, mutta Tyyne alkaa miettiä pukisiko äitinsä hautajaisiin sinisen samettipukunsa. Olisiko se sopimaton? Pitäisikö olla mustissa?

– Rouva! kuuluu käskevä ääni.

– Anna pullo, anna pullo! huutaa Tyyne ja lähtee juoksemaan pikku-Kaarlen perässä portaita alakertaan, mutta matkalla hän kaatuu, kaatuu, kaatuu . . .

                      – Rouva, pitäisikö teidän siirtyä jonnekin muualle.   

                      Tyyne makaa pitkällään lattialla. Vanhempi kuulustelija on siirtynyt Tyynen viereen ja ravistelee häntä olkapäistä. Kaarle tuijottaa vastapäisestä tuolista silmät vihassa. Toinen kuulustelijoista on noussut ikkunan ääreen ja työntää valoverhoa sivummas. Tyyne räpyttelee silmiään ja nousee mennäkseen jonnekin hyvin kauas. Häntä hävettää.

– Vie tuo kahvitarjotin mennessäs, tiuskaisee Kaarle ja Tyyne horjuu keittiöön tarjotin käsissään.

– Ja me lähdemme tutkimaan venevajan pullovarastoja, vakuuttaa kuulustelija ja vaatii Putin mukaansa tarkastusmatkalle.