Teksti ilmestyvästä kirjasta Syksy 1929

4 Emma ja villiruusu

 

Tulikauhan Emma oli polkenut yhdessä Kunnarin Liisan kanssa Vartsalan työväentalolle tansseihin. Hän lähti sinne, matkan taakse, kauas kotoa, jotta pääsisi eroon Lehtosen Huukosta, joka yritti jatkuvasti tehdä asiaa päästäkseen nuorta Emmaa tapaamaan ja kosiskelemaan. Vartsalan talolla ei tanssin alkaessa miestä kuitenkaan näkynyt, joten Emma uskalsi lähteä mielensä mukaan vapaasti tanssimaan. Oikeastaan oppikoululaisilla ei ollut tapana käydä työväentalojen tansseissa, mutta Emma kulki mielellään Liisan kanssa. Liisahan oli työväenyhdistyksen jäsen ja hankki heille täältä vapaaliputkin. Ja koska Liisa tiesi, että Vartsalan työväentalolla oli aina iloinen tunnelma, oli nyt lähdetty yhdessä pyöräretkelle tansseihin.

Vartsalan Työväentalo sijaitsi Kokkilantien risteyksessä. Siinä mistä päätiestä erkanee sivutie sahalle ja työväen asumuksiin. Pihan puolella oli syreenipensaiden takana huussirakennus ja sitä reunustavan kuusiaidan vieressä iso siirtolohkare, jonka kulmilla nuorten miesten oli tapana käydä tupakalla. He kävivät siellä sillä aikaa kun tytöt ja naiset tapasivat väliajalla käydä mahdollisten sulhojensa kanssa kanttiinissa limunaatilla. Tällöin keräytyivät yksinäiset jätkät ja nuoretmiehet tupakoimaan ja turinoimaan siirtolohkareen tienoille. Siinä samalla kaivettiin taskuista esiin salassa pidetyt pirtupullot ja varpuset. Niiden sisällöllä kun vahvisti itsensä, uskalsi seuraavalla puoliajalla hakea tanssiin sitä kauan katsastamaansa komeaa naapurikylän Kyllikkiä tai Marjattaa. 

Kun väliajan jälkeen haitaristi aloitti jenkalla ja se mukava sinikravattinen poika juuri aikoi pyytää Emmaa uudelleen tanssimaan, pyörähti Lehtosen Huuko muitten tanssijoitten keskeltä Emman viereen ja kiersi kätensä hänen kaulalleen: ”Terve Emma, tuutkos pyörähtään?” Sen henki haisi niin pahalle, että oli varmasti salaa juuri ryyppäillyt pirtua. Emma tuuppasi miehen luotaan ja kiiruhti ulko-ovea kohti. Huuko lähti kuitenkin seuraamaan ja huuteli ”Emma, Emma, et sä noin saa mua jättää!” ” En mä ole sun vuokses tänne tullut”, vakuutti Emma. ”Vaan mikäs nyt on Emmanpyllyssä?” pärskähti Huuko kovaäänisesti. ”Em mä vaan tiedä, ja menes vähän etäämmäs siitä”, vastasi Emma ja tönäisi Huukoa kauemmas. ”Sun pyllyssäs, siell on villiruusu!”, julisti Huuko ja työnsi tanssilavan reunalta ottamansa ruusunoksan Emman kaula-aukosta sisään niin rajusti, että piikit repivät kaulaan verijuovan. Emma juoksi pakoon kanttiinin taakse ja pyysi sieltä apua pukunsa siistimiseksi. Onneksi se joutoäijä Huuko ei kuitenkaan viimeisen valssin jälkeen tunkenut saatille tulemaan, vaan Emma sai Oikarisen Liisan kanssa rauhassa lähteä polkemaan kotiin. Hän yritti parhaansa mukaan unohtaa nuo Huukon tarrautumiset ja oikeastaan työväentalolla oli ollut hauskaa. Muutama poika osasi tanssiakin ja yksi ujonpuoleinen tarjosi kanttiinissa limonaatia. Mutta ei se sitten osannut puhua mitään muuta kuin heidän oman talon hevosten nimet ja niitten kantakirjat.

Huuko puolestaan vietti tanssi-illan loppuajan poikien porukoissa työväentalon syreenipuskien takana. Kun pojat kaikkosivat ja muukin väki alkoi jo lähteä tansseista, hän jäi vielä yksikseen istumaan omenapuun juurelle. Hänen ajatuksiinsa tuli muistuma elävästä kuvasta, jonka hän oli nähnyt Turun kaupungissa. Kuva kertoi nuoresta miehestä nimeltä Olof; samanlainen reipas jätkä kuin hän. Olof kulki päivin pitkin kujia, mutta kaappasi iltaisin flikan tansseista kainaloonsa ja kuskasi aittaan. Taisi olla nimeltään Tulipunainen kukkanen se filmi. Ja se Olof, se oli koko äijä flikkoja riiaamaan: kuljetti tyttöset puskien taakse piiloon, pussaili vähän ja sitten otti vaan kainaloonsa ja heh-heh, juu. Ja sehän Olof laski kosketkin kuin aikamies. Hyppäsi tukin päälle ja antoi virran viedä. Ja heijaa, heijaa, eikä me olla heikkojakaan me tään kylän pojat, vaan joka ehtoo me koskessa lasketaan.  

Emma ja Liisa pyöräilivät yhdessä kotiin päin. Iltayö oli leuto ja matkaan sisältyi parin suuren vastamäen lisäksi paljon tasamaata ja alamäkiä. Hieman Kaninkolan ahteen jälkeen he huomasivat, että perässä pyöräili tumma mies. Emma pelästyi. Se on varmasti se Huuko! He lisäsivät vauhtia. Se mieskin lisäsi vauhtia. Mies ajoi kovaa heidän perässään ja huuteli. Kohta se varmasti heidät saavuttaisi. Sitten se ottaa kiinni, raiskaa ja heittää suokuoppaan. Sen ääni kuului yhä selvempänä ja vaatii pysähtymään. Mutta ei täällä metsätaipaleella uskalla pysähtyä. Pitää polkea vaan, polkea, polkea, polkea - vaikka rinnassa takoo, ilma ei meinaa riittää ja päässä pyörryttää. Alamäen hiekkatöyräässä Liisan etupyörä alkoi vetää sivuun, Liisa kaatuu, eikä Emma voinut jättää häntä siihen ojanvarteen makaamaan. Emmakin jarruttaa ja pysähtyy. Emma sulkee silmät. Se perässä polkenut on hetkessä paikalla ja auttaa Liisan pystyyn. Mutta kun Emma avaa silmät, ei siinä olekaan Lehtosen Huuko, vaan Rantasen Ykä, Liisan heila, joka oli joutessaan lähtenyt heitä tavoittamaan tanssimatkalta.

Vasta myöhemmin syksyllä, kun Emma sai lahjaksi oman nimensä mukaisen äänilevyn, hän huomasi, että sen kääntöpuolella oli Villiruusu-niminen kappale.

                      Oi, muistatkos Emma

                     sen kuutamoillan

                      kun yhdessä tansseista palattiin …

 

 

Riihimäen Teatteri

 Teinirakkautta 1978

West Side Story 1979

Kuvia ohjauksistani 2. Ykspihlajan Työväennäyttämö, Pietarsaaren Näyttämö

Ku Ite-Romppanen Ruohtiin läksi ja perreensäki vei  1973
Pekka Lounela

Pauli Tiilikka, Saila Tolppanen, Tuulikki Hietikko - - Pauli Poranen

Kuvia ohjauksistani 1 Turun Ylioppilasteatteri

Teiresian Tissit 1970
Guillaume Apollinaire

Kuvassa Pertti Humppila ja Matti Karjula

Antti Puuhaara ja kultainen lipas 1972
Usko Kemppi, Jouko Kivi

Viljami Vaihdokas  1973
Elvi  Sinervon romaanista dramatisoineet Jouko Kivi & Tuike Lapintie
Turun Ylioppilasteatteri 

Anitta, Raija Ojala 

mm.Eero Laitinen, Kaija Kangas

Pentti Vyyryläinen & Helena Niemelä

 


Kulkurivalssi 1971

Waltari, Jäntti & Koljonen

Pennti Vyyryläinen, Jukka Kanerva & Anitta

Kulkuri Jukka Kanerva kapakassa

Nukkekoti 1980

Henrik Ibsen

Kirkkomatka

Kanttori Erkki Kamratin mummoankka-mallinen Ford päristeli pihaan, ja pastori Seiskonen vielä valisti kuljettajaansa.

                      – Ensi sunnuntaina, Erkki, on meidän jouduttava kirkolle jo kello yhdeksän nolla neljä, jotta ehdimme tarkistaa virsilistan. Autoa kuljettava kanttori Erkki Kamrat nyökkäsi happamasti ja painoi mummofordin kaasua, auto kiekaisi, mutta Seiskosen mielentilaan ei tuo Kamratin kaasutusprotesti mitenkään vaikuttanut. Hän ei kiirehtinyt vähääkään vaan nousi rauhallisen arvokkaasti ulos kapeasta ovesta. Päästyään ulos hän työnsi vielä yläruumiinsa takaisin pieneen autoon, ja hyvästeli lähtiäisiksi käsipäivää kanttorin kanssa.

                      – Jumalanhaltuun Erkki, ja seurat tiistaina Kumpulassa.

                      Pappi kaappasi käteensä auton jalkatilasta aataminaikuisen postillalaukkunsa, ja marssi kotiinsa suoraselkäisenä kuin vintin vaatepuu. Jätti, hyväkäs, jätti vielä auton ovenkin sulkematta. Kanttori joutui vaivalloisesti autossa siirtämään ahteriaan sivulle ja kallistamaan itseään jotta ylettyi sulkemaan apupuolen oven. Autokin nytkytteli lähtiessään, kuin olisi kumarrellut mokomalle kitsaalle papille, joka ei koskaan tarjonnut kanttorille penniäkään matkakorvausta.

                      – Seiskosen haltuun, ja huriluit, mutisi Kamrat kääntäessään autonsa takaisin ajotielle.

                      Pastori Seiskonen ohjaili seurakuntalaisia samalla innolla ja hartaudella kuin ennen oppilaitaan luokassa. Hän järjesteli ompeluseuroja ja lukusia kuin opettajana oman luokkansa äitienpäiviä ja kuusijuhlia. Hän nuhteli kylillä aikuisia miehiä kuin pikkupoikia, jos näki näiden kaljoissa kuljeskelevan, olihan moni näistä miehistä kouluvuosinaan ollut hänen karttakeppinsä ulottuvilla. Mikään ilkityö ei papilta jäänyt huomaamatta. Hän tiesi joka ikisen koirankujeen ja salahaureuden jo etukäteen. Piintyneenä poikamiehenä hän oli myös erittäin säästäväinen ja vaati kanttoria noutamaan joka sunnuntai itsensä kirkolle. Hänellä ei ollut ajokorttia eikä autoa eikä hän halunnut saituuttaan maksaa taksia, vaan määräsi kanttorinsa kuskiksi.

                      – Noutaisitko kello yhdeksän nolla seitsemän.

                      – Hakisitko perjantai-iltana kello yhdeksäntoista kaksikymmentä yksi - paluu kello kymmeneltä, lähdemme kello kaksitoista, jos Jumala suo - ohjeita ja määräyksiä, ihan niin kuin kanttori olisi joku pappissäädyn virallinen autokuski.

                      Ja tietysti papin täytyi vielä pitää niitä ylimääräisiä seurojaankin; mokomakin kitupiikki uskonlähettiläs. Kamratia tämä päällepäsmäröinti ja määräily harmitti. Edellisen papin aikana oli saanut vapaasti itse päättää virret ja hoidella rippikoulujen musiikkiosuudet niin kuin halusi. Nyt piti hyppiä tuon koulumestarin päsmäröinnin mukaan, opetella hankalia kiitosvirsiä, jumalanpalvelukset vietiin sen pidemmän kaavan mukaan ja rippikoululaisillekin täytyi veisata uusia hengellisiä lauluja. Ja pappipakana tuuppasi joka pyhäpäivä hänen, pienipalkkaisen, ikänsä kirkkoa palvelleen kanttorin kyytiin, kuin paavi tai publikaani.

                       Kävi hengen päälle, tuli hiki ja närästystä. Nykyinen asiaintila ei sopinut ollenkaan Kamratin luonnolle, eikä etenkään hänen vartalolleen, joka oli mukavuuteen ja verkkaisuuteen taipuvainen, sitä kun ulottui aina sataanviiteenkymmeneen kiloon asti, sen pidemmälle ei vaa´an viisari näyttänyt. Mielessä korvensi papin päsmäröinti. Prutkutellessaan vanhalla Fordillaan rauhallisesti pientareita pitkin kohti kotiaan yritti Kamrat miettiä sopivaa keinoa, jolla osoittaisi papille paikkansa. Näyttäisi mikä on sopivaa seurakunnan paimenen käytöstä ja mikä ei.

                      Kanttori-urkuri Kamrat oli poikamies ja joutui itse huolehtimaan ruokapuolestaan. Kotiin tultuaan hän pisti oitis perunat porisemaan ja läiskäytti puolikiloisen sianihrasuikaleen kuumalle paistinpannulle. Rasva alkoi tiristä ja sihistä lupaavasti. Kanttori korvensi pannulla pastori Seiskosta.

                      – Tässäpä muistoa sitä kerrasta, jolloin nolasit minut pitäjäneuvos Kumpulan syntymäpäivillä, Kamrat törkkäsi ihraan terävät haarukanpiikit ja nosti lihan savuavana ilmaan. Väitit ettei kanttorit ole ollenkaan tarpeellisia ja johdit itse kuoron laulut. Koko laulu hävisi penkin alle. Vieläkös vaadit ilmaista autokyytiä, mokoma? Kamrat laski läskin takaisin pannulle paistumaan.

                      – Ja koko matka kirkkoon sun pitää suutasi soittaa, pidä se leipäläpi tukossa – kanttori täytti paistinpannun sipuliviipaleilla, niin että ihraviipale jäi niiden alle tirisemään.

                      – Vieläkö moitit kylän akoille minun soittotaitoani, vieläkös? Kanttori survoi paistinpannulla palavia käristeitä vanhatestamentillisen vihansa vimmalla.

– Kitise nyt siellä mitä kitiset, näin minä sinut käristän, senkin saarnastuolin ruostesarana.

Seiskosen poskia ja niskaa kuumotti sinä iltana kummasti, tuntui kuin joku olisi kärventänyt.

                      Seuraavana pyhänä kirkonmenojen jälkeen Seiskonen viskasi kirkkokäsikirjan laukkuunsa neiti Hellmanin tuomien rusinapullien viereen ja lähti kirkosta. Suntiotolvana ei tullut auttamaan kasukan riisumisessa. Täytyy ensipyhänä muistuttaa.  Ovatkin tuoreita pullia, nisusia, tänä aamuna leivottuja, voi, voi, herttaista. Neiti Hellman oli tullut halaamaan Seiskosta kirkon portilla ja sujautti samalla pullapussin kainaloon. Onkohan neiti jo ehtinyt palata kotiinsa, pitäisi vielä kiittää uudemman kerran?

                      Seiskonen avasi sakastin oven ja lähti etsiskelemään kanttori Kamratia.  Kirkko oli aivan tyhjä eikä ketään enää näkynyt kirkkomaallakaan. Hän käveli parkkipaikalle kirkon taakse. Siellä ei ollut yhtään autoa. Kamrat oli lähtenyt ja jättänyt hänet ilman kyytiä. Matkaa kirkolta kotiin olisi viisi kilometriä eikä Seiskonen ollut lainkaan innostunut tekemään sitä jalkapatikalla. Hän istuutui tievieren kannolle ja puuhkaisi pettymyksensä ulos. Lokkeja lenteli kirkkoniemen yllä. Seuratessaan niiden lentoa Seiskosen katse ylti merelle ja sieltä se tavoitti moottoriveneen, joka oli matkalla Kokkilan kuntakeskuksen suuntaan. Salmen yli voisi matkustaa veneelläkin kotiin.

Lossilla

Wartburg Limousine vuosimallia 1984, sitruunankeltainen, töyssähteli kevyesti ja trailerissa makaava vene kolahteli laitoja vasten, kun Virta ajoi lossille. Hänen perässään lasketteli arvokkaasti mustankiiltävä ruumisvaunu Pontiac, ja sen jälkeen vielä pari muuta pikkuautoa.

.

                       Lossilla siniharmaasta Audista nousi mustaan pitkään nahkatakkiin pukeutunut poninhäntäinen nuorimies ja käveli jutustelemaan ruumisauton kuljettajan kanssa. Puheltuaan hetken mies käänsi katseensa Virran autoon, lähti tulemaan lähemmäs ja koputti Warren kattoa. Virta veivasi etuikkunan auki ja mies laskeutui samalle tasolle ottaen vetoavan ilmeen.

                     – Nyt olis hyvin luottamuksellista asiaa.

                     – No, mikäs, kerro asiasi.

                      – Kun meillä on tuolla autossa kuollut, se minun setä Eero, sanoi mustapukuinen ja osoitti taaempana seisovaa ruumisautoa.

                      – Otan osaa, vastasi Virta ja työnsi oikean kätensä ulos ikkunasta. Mies puristi reippaalla otteella.

                      – Mutta meillä kun ei oo kantajia. Ruipposen Jaakon piti tulla, mutta kun se oli niin tolkuttomassa tokkurassa vielä aamulla, ettei se päässyt edes ylös sängystä. Että voisitko sää tulla kantamaan Eero-setää että saadaan kunnialla hautaan? Mies väänsi kasvojaan jos mahdollista vieläkin vetoavampaan ilmeeseen ja joka lauseella pullahti hampaiden välistä eetteriin hyvin paksu eilisenkossunhaju.

                      – Ei kai tuohon pyyntöön voi vastata kieltävästi, mutta kun mulla ei oikeen oo vaatteita.

                      – Mä otin mukaan Eero-setän mustan puvun, kyllä se sulle sopii.

                      – Ai, senkö kuolleen miehen?

                      – Ei se enää pukua tartte kun se on tuolla arkussa. Sitä Jaakkokin olis käyttänyt jos olis päässyt, ei silläkään mustaa pukua ole.  

                      – Kirkolleko te olette menossa?

                      – Aja vaan mun jälessä. Ei sinne oo kuin kolme kilsaa rannasta. Päästetään tossa ulokkeella ruumisauto meidän ohi. Lossi alkoi kiinnittyä saaren rantaponttooniin. Poninhäntä näytti ruumisautoon voitonmerkkiä ja kiiruhti omaan autoonsa. Juhlavanmusta ruumisauto, siniharmaa Audi ja Leevin yskähtelevä Warre suuntasivat surusaatossa kohti kirkkoa ja hautuumaata.

 Arkunkantajina oli ruumisvaunun kuljettajan, suntion ja Virran lisäksi kaksi kaljupäätä ja Poninhäntä, lisäksi hautajaisvieraana oli yksi itkevä vanhempi nainen, ilmeisesti kuolleen sisar tai muu lähiomainen. Eero-sedän pyhähousut oli vyötetty Virran ympärille Audin jalkatilasta löytyneellä köydenpätkällä, takki lotkotti velttona olkapäiltä ja hihoja oli käännetty sisään. Arkku oli valkoisella kankaalla verhottua halvinta mallia mutta painoi silti Virran olkapäätä. Ilmeisesti Eero-setä oli ollut riuskanpuoleinen äijä kuollessaankin tai sitten muut kantajat laistivat omassa osuudessaan ja antoivat hätäpäissä hankitun sijaisen hikoilla. Laskettuaan arkun korokkeelle miehet siirtyivät kirkon etupenkkiin istumaan. Kitisevät urut puhaltelivat Sua kohti herrani -hymnin loppusäveliä ja sitten hiljeni. Vain vanhan naiseen ajoittaiset niiskaisut kertoivat elämästä kirkossa. Lopulta alkoi kirkon takaosasta kuulua korkokenkien kopinaa, joku nainen saapui vauhdilla, ilmeisesti myöhäinen saattaja. Virran ohi käytävältä vilahti musta kaapu, pappi oli vihdoin saapunut. Korkokengät jalassaan naispappi asteli reippaasti alttaria kohti. Kun hän kääntyi surevia kohti, hän hymyili leveästi ja kihara tukka loisti kullalle lasimaalausikkunoista välkehtivässä auringonvalossa. Se oli Tytti, pappi oli sama nainen jonka kanssa Virta oli iloisesti kirmaillut lomamökissä koko tiistaiyön, pappi oli Tytti.

                      Arkun kantaminen oli Virralle vaikeaa. Hämmennys hänen mielessään oli melkoinen. Hänellä oli viikko sitten ollut kiihkeä seksikäs yö hurmaavan naisen kanssa. Hän oli saanut tästä tietää vain etunimen Tytti. Aamulla kun nainen oli lähtenyt, he olivat erotessa suudelleet, mutta Virta oli ajatellut, ettei siitä sen enempää sitten, kun tyttö ei suostunut kertomaan koko nimeään, saati osoitettaan tai puhelinnumeroaan. Nyt sama nainen piti kirkonmenoa, mutta kuitenkin tämä oli vallan eri henkilö. Kun pastori Tytti näki Virran mustissa pultsarinkuteissa, Leeviä hävetti ja niin omiin ajatuksiinsa syventynyt hän oli, että toiset kantajat joutuivat korjailemaan arkkua joka huojui hänen hytkyttäessään sitä, kun laskeuduttiin kirkon portaita hautausmaalle. Vähällä ettei hän irrottanut liinoista liian aikaisin ja pudottanut koko arkkua ylösalaisin kaivantoonsa. Muistosanojen aikaan hän yritti vältellä Tytin katsetta. Tytti taas oli aivan luonnollinen rutiinihautausta suorittava pappi ja iloinen oma itsensä. Katseiden kohdatessa Tytti iski jopa Virralle silmää.  Kun lopetusvirsi oli vaikerrellen veisattu, hautajaisväki hajaantui ja Virta suunnisti autoaan kohti. Lehmuskujalla Tytti juoksi hänet kiinni, piilotti käteen paperilapun ja kuiskasi.

                      – Soita illalla tähän numeroon, mun täytyy nyt mennä kastamaan lasta.

Angelniemen kirkolla

Elokuinen kertomus radiokuunnelmastani Angelniemi:

On elokuu. Suntio täyttää hautaa. Pienen seurakunnan kirkolliset tehtävät tahtovat kasautua. Yksi mies saa hoitaa kaiken. Kun sunnintaisin hoitelee kellot ja kolehdit, mummut ja maahanpanot, saa arkisin vielä kaivaa haudatkin.
"Se on täytetty", päällimmäiset turpeet nätisti sijoilleen, sitten hiet otsalta ja tupakka palamaan.

Takorautaisen portin takaa tuijottaa kiinnostunut silmäpari suntion puuhia. Pikkuinen poika on seurannut haudan täyttämistä, vähän pelottavaakin. Suntio huomaa pojan.
"Terve mieheen". Poika ei vastaa vaan paikuttaa portin ripaa. "Hautojakos kattelet? Astu sisään vaan. Kyllä tänne mahtuu. Kuolleitten puutarhassa on rauhallista istua ja kuunnella lintujen ääniä.

Poika epäröi, mutta kokoaa rohkeutensa, avaa portin  ja astuu suntion viereen. 
"Katos, kuolleet tahtoo eläville pelkkää hyvää. Ei niitä tartte pelätä. Uskotko? Ne vartioi meidän elämää.
Täällä on enkeliäkin joka puussa. Näetkös? Tuolla ison puun rungossa on kolo. Siellä ne enkelit asuu ja tiiraa mitä me tehdään. Ne vartioi ja auttaa meitä. Ei tartte pelätä, enkelit on turvana."

Pojan silmät tuijottavat tarkasti suntiota. Sitten suntio levittää sätkäpaperin. "Iltasella enkelit lentelee. Ei niitä päivällä näe. Kuolleet on muuttunut enkeliksi, niinkun tiedät. Perhana kun on huono liima näissä sätkäpaperissa. Taas meni sätkä ruttuun. Niin ,illalla, kun on pimeetä näkee enkeliä. Tuu illalla katsomaan, jos tahdot nähdä enekelin lentävän."

Poika tuijottaa partaista miestä. Äkkiä hän käännähtää ympäri ja juoksee vauhdilla portista ulos.

Hämärä laskeutuu hiljalleen ja kirkon ääriviivat tummuvat taivasta vasten. Vanhat lehmukset rakentavat hämärän puutarhan kirkkotarhan ympärille. Portti narisee. Poika hiipii varovasti sisään. Suntiota ei näy missään. Ei se ole tunnut. Juksasi vaan, niinkuin aikuiset tekee lapsille. Sanoo vaan, mutta ei oikeesti tarkoita mitä sanoo. Nyt poikaa ihan nolottaa, että lähti salaa kotoa kirkolle. 

Haisee tupakalle. Suntio on sittenkin täällä.

"Terve miäheen. Uskalsit sitten tulla. Kierretään tuolta kirkon takaa ja jäädään lehmusten alle katselemaan, jos nähtäis vilahdus enkelistä." Suntio sammuttaa tupakan. " Enkelit on arkoja, mutta kun jaksaa pysyä paikoillaan ja odottaa, saattaa nähdä lentävän."

Lehmukset kurottaa taivasta kohti kuin monikätiset jättiläiset. Suntio ja poika seisovat hiljaa ja odottavat. Yö hengittää niskaan, jostain kauempaa kuuluu sorsan narskutus.

Ilmassa vilahtaa pieni tumma hahmo puusta toiseet. " Näitkö? Siinä se meni, enkeli."
Vain hetken taivasta vasten näkyi siivekäs hahmo. Poika seisoo lumoutuneena puun alla, että se ilmestyisi uudelleen. Kuuluu heinäsirkat, sorsat, mutta ei näy enää enkeliä.

" Nää enkelit täällä on oikeesti liito-oravia ja ne asuu näissä vanhoissa puissa. Ne liikkuu vain öisin. Ne enkelit saa elää rauhallista eslämää tässä vanhassa kirkkotarhassa. Kun kuunnellaan ihan hiljaa mekin voidaan erottaa enkelin lento."