Kanttori
Erkki Kamratin mummoankka-mallinen Ford päristeli pihaan, ja pastori Seiskonen
vielä valisti kuljettajaansa.
– Ensi sunnuntaina, Erkki,
on meidän jouduttava kirkolle jo kello yhdeksän nolla neljä, jotta ehdimme
tarkistaa virsilistan. Autoa kuljettava kanttori Erkki Kamrat nyökkäsi
happamasti ja painoi mummofordin kaasua, auto kiekaisi, mutta Seiskosen
mielentilaan ei tuo Kamratin kaasutusprotesti mitenkään vaikuttanut. Hän ei
kiirehtinyt vähääkään vaan nousi rauhallisen arvokkaasti ulos kapeasta ovesta.
Päästyään ulos hän työnsi vielä yläruumiinsa takaisin pieneen autoon, ja
hyvästeli lähtiäisiksi käsipäivää kanttorin kanssa.
– Jumalanhaltuun Erkki, ja
seurat tiistaina Kumpulassa.
Pappi kaappasi käteensä
auton jalkatilasta aataminaikuisen postillalaukkunsa, ja marssi kotiinsa
suoraselkäisenä kuin vintin vaatepuu. Jätti, hyväkäs, jätti vielä auton ovenkin
sulkematta. Kanttori joutui vaivalloisesti autossa siirtämään ahteriaan sivulle
ja kallistamaan itseään jotta ylettyi sulkemaan apupuolen oven. Autokin
nytkytteli lähtiessään, kuin olisi kumarrellut mokomalle kitsaalle papille,
joka ei koskaan tarjonnut kanttorille penniäkään matkakorvausta.
– Seiskosen haltuun, ja
huriluit, mutisi Kamrat kääntäessään autonsa takaisin ajotielle.
Pastori Seiskonen ohjaili
seurakuntalaisia samalla innolla ja hartaudella kuin ennen oppilaitaan
luokassa. Hän järjesteli ompeluseuroja ja lukusia kuin opettajana oman
luokkansa äitienpäiviä ja kuusijuhlia. Hän nuhteli kylillä aikuisia miehiä kuin
pikkupoikia, jos näki näiden kaljoissa kuljeskelevan, olihan moni näistä
miehistä kouluvuosinaan ollut hänen karttakeppinsä ulottuvilla. Mikään ilkityö
ei papilta jäänyt huomaamatta. Hän tiesi joka ikisen koirankujeen ja
salahaureuden jo etukäteen. Piintyneenä poikamiehenä hän oli myös erittäin
säästäväinen ja vaati kanttoria noutamaan joka sunnuntai itsensä kirkolle.
Hänellä ei ollut ajokorttia eikä autoa eikä hän halunnut saituuttaan maksaa
taksia, vaan määräsi kanttorinsa kuskiksi.
– Noutaisitko kello
yhdeksän nolla seitsemän.
– Hakisitko
perjantai-iltana kello yhdeksäntoista kaksikymmentä yksi - paluu kello
kymmeneltä, lähdemme kello kaksitoista, jos Jumala suo - ohjeita ja määräyksiä,
ihan niin kuin kanttori olisi joku pappissäädyn virallinen autokuski.
Ja tietysti papin täytyi
vielä pitää niitä ylimääräisiä seurojaankin; mokomakin kitupiikki
uskonlähettiläs. Kamratia tämä päällepäsmäröinti ja määräily harmitti.
Edellisen papin aikana oli saanut vapaasti itse päättää virret ja hoidella
rippikoulujen musiikkiosuudet niin kuin halusi. Nyt piti hyppiä tuon
koulumestarin päsmäröinnin mukaan, opetella hankalia kiitosvirsiä,
jumalanpalvelukset vietiin sen pidemmän kaavan mukaan ja rippikoululaisillekin
täytyi veisata uusia hengellisiä lauluja. Ja pappipakana tuuppasi joka
pyhäpäivä hänen, pienipalkkaisen, ikänsä kirkkoa palvelleen kanttorin kyytiin,
kuin paavi tai publikaani.
Kävi hengen päälle, tuli hiki ja närästystä.
Nykyinen asiaintila ei sopinut ollenkaan Kamratin luonnolle, eikä etenkään
hänen vartalolleen, joka oli mukavuuteen ja verkkaisuuteen taipuvainen, sitä
kun ulottui aina sataanviiteenkymmeneen kiloon asti, sen pidemmälle ei vaa´an
viisari näyttänyt. Mielessä korvensi papin päsmäröinti. Prutkutellessaan
vanhalla Fordillaan rauhallisesti pientareita pitkin kohti kotiaan yritti
Kamrat miettiä sopivaa keinoa, jolla osoittaisi papille paikkansa. Näyttäisi
mikä on sopivaa seurakunnan paimenen käytöstä ja mikä ei.
Kanttori-urkuri Kamrat oli
poikamies ja joutui itse huolehtimaan ruokapuolestaan. Kotiin tultuaan hän
pisti oitis perunat porisemaan ja läiskäytti puolikiloisen sianihrasuikaleen
kuumalle paistinpannulle. Rasva alkoi tiristä ja sihistä lupaavasti. Kanttori
korvensi pannulla pastori Seiskosta.
– Tässäpä muistoa sitä
kerrasta, jolloin nolasit minut pitäjäneuvos Kumpulan syntymäpäivillä, Kamrat
törkkäsi ihraan terävät haarukanpiikit ja nosti lihan savuavana ilmaan. Väitit
ettei kanttorit ole ollenkaan tarpeellisia ja johdit itse kuoron laulut. Koko
laulu hävisi penkin alle. Vieläkös vaadit ilmaista autokyytiä, mokoma? Kamrat
laski läskin takaisin pannulle paistumaan.
– Ja koko matka kirkkoon
sun pitää suutasi soittaa, pidä se leipäläpi tukossa – kanttori täytti
paistinpannun sipuliviipaleilla, niin että ihraviipale jäi niiden alle
tirisemään.
– Vieläkö moitit kylän
akoille minun soittotaitoani, vieläkös? Kanttori survoi paistinpannulla palavia
käristeitä vanhatestamentillisen vihansa vimmalla.
–
Kitise nyt siellä mitä kitiset, näin minä sinut käristän, senkin saarnastuolin
ruostesarana.
Seiskosen
poskia ja niskaa kuumotti sinä iltana kummasti, tuntui kuin joku olisi
kärventänyt.
Seuraavana pyhänä
kirkonmenojen jälkeen Seiskonen viskasi kirkkokäsikirjan laukkuunsa neiti
Hellmanin tuomien rusinapullien viereen ja lähti kirkosta. Suntiotolvana ei
tullut auttamaan kasukan riisumisessa. Täytyy ensipyhänä muistuttaa. Ovatkin tuoreita pullia, nisusia, tänä aamuna
leivottuja, voi, voi, herttaista. Neiti Hellman oli tullut halaamaan Seiskosta
kirkon portilla ja sujautti samalla pullapussin kainaloon. Onkohan neiti jo
ehtinyt palata kotiinsa, pitäisi vielä kiittää uudemman kerran?
Seiskonen avasi sakastin
oven ja lähti etsiskelemään kanttori Kamratia.
Kirkko oli aivan tyhjä eikä ketään enää näkynyt kirkkomaallakaan. Hän
käveli parkkipaikalle kirkon taakse. Siellä ei ollut yhtään autoa. Kamrat oli
lähtenyt ja jättänyt hänet ilman kyytiä. Matkaa kirkolta kotiin olisi viisi
kilometriä eikä Seiskonen ollut lainkaan innostunut tekemään sitä
jalkapatikalla. Hän istuutui tievieren kannolle ja puuhkaisi pettymyksensä
ulos. Lokkeja lenteli kirkkoniemen yllä. Seuratessaan niiden lentoa Seiskosen
katse ylti merelle ja sieltä se tavoitti moottoriveneen, joka oli matkalla
Kokkilan kuntakeskuksen suuntaan. Salmen yli voisi matkustaa veneelläkin kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti