Opetusta

Lasse Vigrén oli hinaajan kanssa matkalla hakemaan lisää puomeja kotipuolesta. Karhunsaaren rannassa oli lenssa sumattu liian täyteen; heittää pöllit ulos yli puomien, kun pistää paatin vetämään. Siksi piti rakentaa kaksinkertaiset puomit. Lassella vielä tämä kesä näissä maisemissa, syksyllä uudet kujeet ja Australia. Kyllä nämä kesäviikot jaksaa, kun Putti maksaa. Karhuselkä kapeni kirkon luota ja kirkkorannassa huusi ja huiskutti joku kuin hengenhädässä: pappi, pappi siellä hyppi ja viskasi.

                      Seiskonen juoksi rantaan kirkkolaiturille.  Juostessaan hän huusi ja heilutti laukkuaan. Ilmeisesti veneestä havaittiin tämä mielenosoitus, sillä hinaaja kaarsi laiturille. Se oli Spjutin uusi moottorivene Putti, ja kuljettajan paikalla istui Lasse Vigrén.

                      – Mikäs hätä on papilla kirkkomaalla? kysyi Lasse.

– Hyvää sunnuntaita Lasse, minä olen ilman kuljetusta ja ajattelin, että saattaisin päästä kotisatamaan veneelläkin. Voisitko kuljettaa minut kunnan laiturille? On hieman kiire.

                      – No, olla hyvä vaan, hypätkää kyytiin.

Ei niin kiire ollut pyhäpäivänä ettei yhtä pappia ehtisi matkalla kuljettaa kylille. Oli tämä pappi ollut hänenkin opettajansa aikoinaan. Kovakyntinen mestari Seiskonen olikin ollut, monta kertaa nitisti Lassen alakoulussa.

                      – Tuostahan pääsee suoraan kaislikon halki, ohjaapas siitä, niin säästetään matkassa, opasti seurakunnan paimen hinaajan kuljettajaa.

                      – Tällä paatilla täytyy ajaa reimarien mukaan. Putissa on syväystä senverta että kajahtaa kiville jos oikaistaan.

                      – Oletko sinä, Lasse, jo oppinut yhdeksän kertotaulun. Minä muistan, että se tuotti sinulle ongelmia. Paljonko on kahdeksan kertaa yhdeksän?

                      – Kyllä maailma koulii ja sen olen oppinut mitä olen tarvinnutkin. Mutta kaikkea koulun oppia en ole isommin kaivannut. Taitaa Seiskosellakin olla ne opetusajat jo takana. Vai vieläkö tekee opettajan mieli kansakouluun.

                      – Hyvä on muistaa, mitä opettajat ja kirkko neuvovat. Sinulla oli niin paha sisu, että sitä sai joka päivä höyhentää. Et uskonut muuten, minun piti istuttaa monet kerrat jälki-istuntoa.

Muistatkos?

                      Vigrén ei vaivautunut vastaamaan. Häntä alkoi harmittaa että oli ottanut veneeseen tuon vanhan kääkän, joka kuvitteli yhä voivansa päsmäröidä entisiä oppilaitaan, vaikka kouluajoista oli kulunut jo parikymmentä vuotta. Lassella oli elävinä muistissa ne kerrat, jolloin hän oli istunut jälkkäriä alakoulun veistohuoneen puulaatikolla ja Sistonen oli opettajapöydän ääressä ahminut pullamössöä mutta ei antanut nälkäiselle oppilaalleen hiventäkään. Ja entistäs silloin, kun hän oli hiihtokilpailussa loppusuoralla sauvonut kauppiaan pojan ohi, mutta Seiskonen oli diskannut hänen voittonsa, väittäen, että Lasse käytti kyynärpäitään ja kampitti pojan. Se oli oikeusmurha. Toiset oppilaatkin olivat sanoneen hänen voittaneen reilusti mutta opettajan arvovallallaan Seiskonen torjui kaikki protestit. Lassen mieleen tulivat myös ne kerrat, jolloin opettaja pilkkasi hänen sisälukuaan ja väitti että hän oli huonona esimerkkinä koko luokalle. Lihasoppaa oppilaille jakaessaankin Seiskonen oli aina antanut Lasselle kaikkein läskisimmät lihanpalat ja vaatinut sitten syömään lautasen tyhjäksi, vaikka oppilasta oli yököttänyt ja oli ollut kiire välitunnille toisten mukaan. Kun tapeltiin koulupihalla – aivan rehellistä sylipainia se oli – Seiskonen veti Lassen tukasta ylös ja kuskasi luokan nurkkaan seisomaan.

                      – Pysähdytään tässä hetkeksi, hökäisi Seiskonen äkkiä.

                      – Ei me tällä tuulella pysähdytä kivikon kylkeen, vaan ajetaan suoraan kotirantaan, vastasi Vigrén.

                      – Sinä, Lasse olit hyvin itsepäinen oppilas, muistan kerrankin kun kiipesit eläintieteen näytekaapin katolle, ja heittelit siellä säilöttynä olleet sulka- ja höyhennäytteet hujan hajan ympäri koulusalia. Ja minun päälleni sinä heitit sen arvokkaan huuhkajan, joka oli lahjoitettu koululle jo 20-luvulla. Minä tulin ihan pölyiseksi ja huuhkajalta katkesi siipi, mutta sinä et suostunut tulemaan alas vaan irvistelit ja sanoit minua pöllöksi, muistatkos millainen ilkiviikari sinä olit. Paljon sitä ihminen muuttuu, nyt sinäkin jo ajat moottorivenettä ja juot viinaa joka lauantai, niin kuin olen kuullut puhuttavan.

                      – Lasse Vigrénin mitta alkoi täyttyä. Nuo vanhat koulujutut hän olisi vielä sietänyt tuolta huuhkajalta, mutta kun se alkaa moittia hänen, aikuisen, itsellisen miehen viinanjuontia, se jo meni yli Vigrénin sietokyvyn. Hän ohjasi hinaajan pienen Luotsisaaren kallioiselle rannalle, pysäytti siihen, ja heitti Seiskosen nahkalaukun liukkaalle rantakalliolle. Pappi aukoi hetken mykkänä suutaan, ja kun vihdoin sai kiinni kielestään, messusi.

                      – Mitä tämä tarkoittaa, Lasse, heitit minun arvokkaan kirkkolaukkuni. Hae se heti takaisin. Postilla saattaa kastua.

                      – Jos opettaja tarttee laukkunsa, on hyvä ja kiipee hakemaan, vastasi Lasse rauhallisesti.

                      Seiskonen pörhisti kulmiansa ja suuntasi tappavan haukankatseen niskoittelevaan oppilaaseen, mutta kun tämä ei näyttänyt tekevän elettäkään hakeakseen laukun takaisin, hän alistui ja kiipesi hoiperrellen veneen laidan yli levien liukastamalle silokalliolle. Laukku makasi muutaman metrin päässä ylempänä ja Seiskonen joutui laskeutumaan kontalleen, jottei liukastuisi ja luisuisi mereen. Kun Seiskonen ehti laukkunsa luo, potkaisi Lasse hinaajan irti kalliosyvänteestä ja tuuppasi sen puoshaalla matkaan.

                      – Vigrén, Vigrén! huusi kappalainen yksinäiseltä kalliosaareltaan, tule hakemaan minut.

Mutta niskoitteleva oppilas ei enää kääntynyt katsomaankaan entisen opettajansa ahdinkoa pikkuluodolla, vaan ohjasi hinaajan kohti avovettä. Lassella oli kevyt ja juhlallinen olo.

On mukavaa selvitellä kaikki vanhat sekasotkut oikosiksi ennen kuin jättää nämä kotitienoot. Entisen opettajan kanssakin oli jäänyt kana kynimättä, nyt se paisti on uunissa.

Uimalan laiturilla Esko Rikkanen kantoi puolimetrisiä halkoja saunaan ja tihrusti rantaan porhaltavaa hinaajaa.

– Perkeleen hameniekka, vielä sinä hukut akkalampeen, hän mutisi itsekseen, kun näki Lassen veneessä.

Jääpalaämpäri ja postillalaukku

Jääpalasia lenteli ympäri purukasaa. Usko Rikkanen hakkasi piilukirveellä palasiksi jääkuutiota, joka oli ollut helmikuusta asti haudattuna sahanpurun alla suojaassa auringolta ja lämmöltä. Talvella oli äijien kanssa sahattu ja hevoskoukulla kiskottu kuutioittain jäätä merestä sahajauhojen alle, jotta tulevana kesänä voitaisiin uimalan kioskissa myydä limsojen ja karamellien lisäksi myös jäätelöä. Rantakioskissa ei ollut sähköjä, ei ollut jääkonetta, mutta jäätelöä sai ostaa kioskista ja se pysyi jäätelönä koska se upotettiin jäähän. Usko hakkasi ja jää halkesi, kristaleiset pirstaleet kimaltelivat aamuauringossa.

– S-s-siitä se lohkee porvarin perse! Eh-heh, joo! Siitä hajoo koko kapitaalin valta, jumalauta! iski Rikkanen kirvestään jäälohkareeseen. Eespäin, eespäin, väkivoimakas, riistäjät ruoskaansa selkäämme soittaa, jo, joo, hajoo se! Sujui jotenkin reippaammin työ, kun samalla kiroili yhteiskuntaa ja ylisti työväenluokan taistelumahtia. Vaikka Usko oli kuorma-autoilija, ja siis tavallaan yksityisyrittäjä, oli hänen aatteensa ja poliittinen kantansa hyvin vasemmistolainen. Haukkuivat kyläläiset häntä ihan kommunistiksi, selän takana, vaikka olisi Usko aatteensa heille suoraankin sanonut, jos olisivat tulleet kyselemään.

                      Kun Usko oli saanut tarpeeksi paloja irti isosta kuutiosta, hän kokosi ne kahteen suureen läkkiämpäriin ja lähti kuljettamaan kioskille, jossa oli jäätelökärry. Hän kuskasi jäämurskat ämpärissä kärryyn ja täytti altaat suolan ja jäämurskan seoksella. Sen jälkeen hän työnsi ämpärit ja lapion pajupusikkoon ja lähti sytyttämään saunan kiuaspesää.

                      Liina ja Mirja täyttivät kilpaa omia ämpäreitään rantahiekalla. Tytöt olivat uskollisesti rakentaneet linnaansa jo toista tuntia ja heidän äitinsä Leila loikoili kauempana rantaviivaasta selaillen vanhaa Hopeapeili-lehteä. Aurinko paistoi täydeltä terältä jo kolmatta päivää ja nyt oli otettava se rusketus jonka kesä-aikana onnistuisi pyydystämään. Uudet punaiset bikinit päästivät aurinkoa vartalolle sopivasti.  Hyvä ettei uimarannalle vielä kesäkuun alussa tullut paljon asiakkaita. Ei tarvinnut hikoilla kioskimökissä vaan saattoi vapaasti ottaa hiekalla aurinkoa. Usko tulisi töistä vasta neljän jälkeen, siihen asti sai Leila olla ihan oman mielen mukaan. Lapsille hän oli syöttänyt piirakat ja limukat, näyttivät tyytyväisiltä pulikoidessaan ja leikkiessään.

Leila Rikkanen mietti juuri millainen Marimekko-kolttu mahtaisikaan sopia hänen väreihinsä kun Liina kaasi ämpärillisen kuravettä hänen selkäänsä. Leila ryntäsi kirkaisten pystyyn ja rupesi torumaan pientä tyttöään, joka purskahti itkemään.

                      – Täytyykö äidin pikkutyttöään moittia, kun tämä on vallan ahkerasti linnaa rakentanut? kysäisi paikalle tullut Vikreenin Lasse, joka kantoi olallaan paksua hinausköyttä hinaajaan vietäväksi.

                      – Ei sais äidin päälle ruiskia vettä.

                      – No, vahinkohan se oli. Vai halusitko sä vähän friskata mammaas? Tytön itku talttui ja hän katseli sormi suussa äitinsä säärien takaa sedän vinkkaavaa silmää.  

                      – Milloin kunnan miehet saa laiturin valmiiksi, sittenkö vasta kun kesä loppuu?

                      – Entäs uimakopit, ei kai täällä taivasalla tarvitse vaihtaa.

                      – Vaihtaa tässä vaan hietikolla, en minä katso.

– Usko antais sulle mustan silmälapun, jos näkis.

– Yhden mustan silmän iloksensa ottaa hyvästä halauksesta.

Kanttori Erkki Kamratin mummoankka-mallinen Ford päristeli pihaan, ja pastori Seiskonen vielä valisti kuljettajaansa.

                      – Ensi sunnuntaina, Erkki, on meidän jouduttava kirkolle jo kello yhdeksän nolla neljä, jotta ehdimme tarkistaa virsilistan. Autoa kuljettava kanttori Erkki Kamrat nyökkäsi happamasti ja painoi mummofordin kaasua, auto kiekaisi, mutta Seiskosen mielentilaan ei tuo Kamratin kaasutusprotesti mitenkään vaikuttanut. Hän ei kiirehtinyt vähääkään vaan nousi rauhallisen arvokkaasti ulos kapeasta ovesta. Päästyään ulos hän työnsi vielä yläruumiinsa takaisin pieneen autoon, ja hyvästeli lähtiäisiksi käsipäivää kanttorin kanssa.

                      – Jumalanhaltuun Erkki, ja seurat tiistaina Kumpulassa.

                      Pappi kaappasi käteensä auton jalkatilasta aataminaikuisen postillalaukkunsa, ja marssi kotiinsa suoraselkäisenä kuin vintin vaatepuu. Jätti, hyväkäs, jätti vielä auton ovenkin sulkematta. Kanttori joutui vaivalloisesti autossa siirtämään ahteriaan sivulle ja kallistamaan itseään jotta ylettyi sulkemaan apupuolen oven. Autokin nytkytteli lähtiessään, kuin olisi kumarrellut mokomalle kitsaalle papille, joka ei koskaan tarjonnut kanttorille penniäkään matkakorvausta.

                      – Seiskosen haltuun, ja huriluit, mutisi Kamrat kääntäessään autonsa takaisin ajotielle.

                      Pastori Seiskonen ohjaili seurakuntalaisia samalla innolla ja hartaudella kuin ennen oppilaitaan luokassa. Hän järjesteli ompeluseuroja ja lukusia kuin opettajana oman luokkansa äitienpäiviä ja kuusijuhlia. Hän nuhteli kylillä aikuisia miehiä kuin pikkupoikia, jos näki näiden kaljoissa kuljeskelevan, olihan moni näistä miehistä kouluvuosinaan ollut hänen karttakeppinsä ulottuvilla. Mikään ilkityö ei papilta jäänyt huomaamatta. Hän tiesi joka ikisen koirankujeen ja salahaureuden jo etukäteen. Piintyneenä poikamiehenä hän oli myös erittäin säästäväinen ja vaati kanttoria noutamaan joka sunnuntai itsensä kirkolle. Hänellä ei ollut ajokorttia eikä autoa eikä hän halunnut saituuttaan maksaa taksia, vaan määräsi kanttorinsa kuskiksi.

                      – Noutaisitko kello yhdeksän nolla seitsemän.

                      – Hakisitko perjantai-iltana kello yhdeksäntoista kaksikymmentä yksi - paluu kello kymmeneltä, lähdemme kello kaksitoista, jos Jumala suo - ohjeita ja määräyksiä, ihan niin kuin kanttori olisi joku pappissäädyn virallinen autokuski.

                      Ja tietysti papin täytyi vielä pitää niitä ylimääräisiä seurojaankin; mokomakin kitupiikki uskonlähettiläs. Kamratia tämä päällepäsmäröinti ja määräily harmitti. Edellisen papin aikana oli saanut vapaasti itse päättää virret ja hoidella rippikoulujen musiikkiosuudet niin kuin halusi. Nyt piti hyppiä tuon koulumestarin päsmäröinnin mukaan, opetella hankalia kiitosvirsiä, jumalanpalvelukset vietiin sen pidemmän kaavan mukaan ja rippikoululaisillekin täytyi veisata uusia hengellisiä lauluja. Ja pappipakana tuuppasi joka pyhäpäivä hänen, pienipalkkaisen, ikänsä kirkkoa palvelleen kanttorin kyytiin, kuin paavi tai publikaani.

                       Kävi hengen päälle, tuli hiki ja närästystä. Nykyinen asiaintila ei sopinut ollenkaan Kamratin luonnolle, eikä etenkään hänen vartalolleen, joka oli mukavuuteen ja verkkaisuuteen taipuvainen, sitä kun ulottui aina sataanviiteenkymmeneen kiloon asti, sen pidemmälle ei vaa´an viisari näyttänyt. Mielessä korvensi papin päsmäröinti. Prutkutellessaan vanhalla Fordillaan rauhallisesti pientareita pitkin kohti kotiaan yritti Kamrat miettiä sopivaa keinoa, jolla osoittaisi papille paikkansa. Näyttäisi mikä on sopivaa seurakunnan paimenen käytöstä ja mikä ei.

                      Kanttori-urkuri Kamrat oli poikamies ja joutui itse huolehtimaan ruokapuolestaan. Kotiin tultuaan hän pisti oitis perunat porisemaan ja läiskäytti puolikiloisen sianihrasuikaleen kuumalle paistinpannulle. Rasva alkoi tiristä ja sihistä lupaavasti. Kanttori korvensi pannulla pastori Seiskosta.

                      – Tässäpä muistoa sitä kerrasta, jolloin nolasit minut pitäjäneuvos Kumpulan syntymäpäivillä, Kamrat törkkäsi ihraan terävät haarukanpiikit ja nosti lihan savuavana ilmaan. Väitit ettei kanttorit ole ollenkaan tarpeellisia ja johdit itse kuoron laulut. Koko laulu hävisi penkin alle. Vieläkös vaadit ilmaista autokyytiä, mokoma? Kamrat laski läskin takaisin pannulle paistumaan.

                      – Ja koko matka kirkkoon sun pitää suutasi soittaa, pidä se leipäläpi tukossa – kanttori täytti paistinpannun sipuliviipaleilla, niin että ihraviipale jäi niiden alle tirisemään.

                      – Vieläkö moitit kylän akoille minun soittotaitoani, vieläkös? Kanttori survoi paistinpannulla palavia käristeitä vanhatestamentillisen vihansa vimmalla.

– Kitise nyt siellä mitä kitiset, näin minä sinut käristän, senkin saarnastuolin ruostesarana.

Seiskosen poskia ja niskaa kuumotti sinä iltana kummasti, tuntui kuin joku olisi kärventänyt.

                      Seuraavana pyhänä kirkonmenojen jälkeen Seiskonen viskasi kirkkokäsikirjan laukkuunsa neiti Hellmanin tuomien rusinapullien viereen ja lähti kirkosta. Suntiotolvana ei tullut auttamaan kasukan riisumisessa. Täytyy ensipyhänä muistuttaa.  Ovatkin tuoreita pullia, nisusia, tänä aamuna leivottuja, voi, voi, herttaista. Neiti Hellman oli tullut halaamaan Seiskosta kirkon portilla ja sujautti samalla pullapussin kainaloon. Onkohan neiti jo ehtinyt palata kotiinsa, pitäisi vielä kiittää uudemman kerran?

                      Seiskonen avasi sakastin oven ja lähti etsiskelemään kanttori Kamratia.  Kirkko oli aivan tyhjä eikä ketään enää näkynyt kirkkomaallakaan. Hän käveli parkkipaikalle kirkon taakse. Siellä ei ollut yhtään autoa. Kamrat oli lähtenyt ja jättänyt hänet ilman kyytiä. Matkaa kirkolta kotiin olisi viisi kilometriä eikä Seiskonen ollut lainkaan innostunut tekemään sitä jalkapatikalla. Hän istuutui tievieren kannolle ja puuhkaisi pettymyksensä ulos. Lokkeja lenteli kirkkoniemen yllä. Seuratessaan niiden lentoa Seiskosen katse ylti merelle ja sieltä se tavoitti moottoriveneen, joka oli matkalla Kokkilan kuntakeskuksen suuntaan. Salmen yli voisi matkustaa veneelläkin kotiin.

                      Seiskonen kaappasi itsensä pystyyn ja lähti juoksemaan rantaan kirkkolaiturille.