Muurari Aarne herää

Kevään aurinko sulattaa lumen alta esiin syksyiset kynnökset. Varhainen töyhtöhyyppä lennähtää pellolle, nokkaisee pälvien alta paljastunutta paidankaulusta, rääkäisee pelästyneenä ja nousee takaisin siivilleen. Paita kohoaa mustien kynnösviillosten välistä ja paidan mukana talvihorroksesta herää muurari Aarne. Multa tuoksuu rakennusten kevättä.




Aarne kiskoo esiin polkupyöränsä ja kuivuneella rapningilla vuoratun muurarinreppunsa. Leiskauttaa kolistelevan repun selkäänsä ja jatkaa matkaansa siitä, mihin marraskuun kylmissä nukahti. Lumen alla ovat nukkuneet rauhassaan Aarne ja reppu, kauniisti posket kynnösvakoon painettuina, elon suojassa koko synkän talven yli. Kevät! Kevät! Mökkien muurit huutavat korjaajaa. Aarne ja lusikka ja vasara, reppu ja polkupyörä lähtevät taas ansioon.



Kurkkua kuivaa. Aarne kaivaa repustaan pullon, tirkistää lasin läpi – olisko tilkka vielä jäljellä? Mestari tyhjentää pohjat, heittää pullon ojaan ja lähtee pyöränsä vakaasti ohjaamana kylille muuraamaan, rappaamaan, flammaamaan, hankkimaan kevään ensi tienestiä.



Repsikka kantaa sinkkiämpärilisen pruukkia mestarin eteen. Tämä polttelee rauhassa Klubi-sätkänsä, puhelee ummet lammet, politiikkaa, maailman menoa, työmiehen ankaraa osaa herrojen maailmassa ja lopettaa joutavat jutut vasta, kun apumies yskäisee. Muurari Aarne katsoo arvostelevasti repsikan laastiämpäriä, on ahmaisevinaan kourallisen pruukkia suuhunsa, kuin maistaakseen ja sylkäisee sen jälkeen räkälöntin porraspuulle.

– Semmos pruukki, ko kananpaska, kuuluu mestarin tuomio.

Mutta saman tien hän nyökkää repsikalle hyväksyvästi, vinkkaa silmää ja pistää päälle röhönaurun. Apupojan vaivalla sekoittama puuro on saanut mestarin hyväksynnän ja urakka alkaa. Illalla pistetään tuvan lämmössä isännän kanssa plöröt kahviin ja pullo pöydänjalan viereen. Lauantaina on urakka valmis, muuri muurattu ja hormi sliipattu, siksi kurkku onkin taas kuiva kuin santapaperi. Onneksi isäntä on muistanut varata savupullon.



Keväästä kesään ja syksyyn, sementistä, sannasta, pulloista ja tiilistä on rakennettu muurari Aarnen elämä.

Iloinen jälleennäkeminen

Novellista Virran viemää




Wartburg Limousine vuosimallia 1984, sitruunankeltainen, töyssähteli kevyesti ja trailerissa makaava vene kolahteli laitoja vasten, kun Virta ajoi lossille. Hänen perässään lasketteli arvokkaasti mustankiiltävä ruumisvaunu Pontiac, ja sen jälkeen vielä pari muuta pikkuautoa.
Lossilla siniharmaasta Audista nousi mustaan pitkään nahkatakkiin pukeutunut poninhäntäinen nuorimies ja käveli jutustelemaan ruumisauton kuljettajan kanssa. Puheltuaan hetken mies käänsi katseensa Virran autoon, lähti tulemaan lähemmäs ja koputti Warren kattoa. Virta veivasi etuikkunan auki ja mies laskeutui samalle tasolle ottaen vetoavan ilmeen.
– Nyt olis hyvin luottamuksellista asiaa.

– No, mikäs, kerro asiasi.

– Kun meillä on tuolla autossa kuollut, se minun setä Eero, sanoi mustapukuinen ja osoitti taaempana seisovaa ruumisautoa.

– Otan osaa, vastasi Virta ja työnsi oikean kätensä ulos ikkunasta. Mies puristi reippaalla otteella.

– Mutta meillä kun ei oo kantajia. Ruipposen Jaakon piti tulla, mutta kun se oli niin tolkuttomassa tokkurassa vielä aamulla, ettei se päässyt edes ylös sängystä. Että voisitko sää tulla kantamaan Eero-setää että saadaan kunnialla hautaan? Mies väänsi kasvojaan jos mahdollista vieläkin vetoavampaan ilmeeseen ja joka lauseella pullahti hampaiden välistä eetteriin hyvin paksu eilisenkossunhaju.

– Ei kai tuohon pyyntöön voi vastata kieltävästi, mutta kun mulla ei oikeen oo vaatteita.

– Mä otin mukaan Eero-setän mustan puvun, kyllä se sulle sopii.

– Ai, senkö kuolleen miehen?

– Ei se enää pukua tartte kun se on tuolla arkussa. Sitä Jaakkokin olis käyttänyt jos olis päässyt, ei silläkään mustaa pukua ole.

– Kirkolleko te olette menossa?

– Aja vaan mun jälessä. Ei sinne oo kuin kolme kilsaa rannasta. Päästetään tossa ulokkeella ruumisauto meidän ohi. Lossi alkoi kiinnittyä saaren rantaponttooniin. Poninhäntä näytti ruumisautoon voitonmerkkiä ja kiiruhti omaan autoonsa. Juhlavanmusta ruumisauto, siniharmaa Audi ja Leevin yskähtelevä Warre suuntasivat surusaatossa kohti kirkkoa ja hautuumaata.

Arkunkantajina oli ruumisvaunun kuljettajan, suntion ja Virran lisäksi kaksi kaljupäätä ja Poninhäntä, lisäksi hautajaisvieraana oli yksi itkevä vanhempi nainen, ilmeisesti kuolleen sisar tai muu lähiomainen. Eero-sedän pyhähousut oli vyötetty Virran ympärille Audin jalkatilasta löytyneellä köydenpätkällä, takki lotkotti velttona olkapäiltä ja hihoja oli käännetty sisään. Arkku oli valkoisella kankaalla verhottua halvinta mallia mutta painoi silti Virran olkapäätä. Ilmeisesti Eero-setä oli ollut riuskanpuoleinen äijä kuollessaankin tai sitten muut kantajat laistivat omassa osuudessaan ja antoivat hätäpäissä hankitun sijaisen hikoilla. Laskettuaan arkun korokkeelle miehet siirtyivät kirkon etupenkkiin istumaan. Kitisevät urut puhaltelivat Sua kohti herrani -hymnin loppusäveliä ja sitten hiljeni. Vain vanhan naiseen ajoittaiset niiskaisut kertoivat elämästä kirkossa. Lopulta alkoi kirkon takaosasta kuulua korkokenkien kopinaa, joku nainen saapui vauhdilla, ilmeisesti myöhäinen saattaja. Virran ohi käytävältä vilahti musta kaapu, pappi oli vihdoin saapunut. Korkokengät jalassaan naispappi asteli reippaasti alttaria kohti. Kun hän kääntyi surevia kohti, hän hymyili leveästi ja kihara tukka loisti kullalle lasimaalausikkunoista välkehtivässä auringonvalossa. Se oli Tytti, pappi oli sama nainen jonka kanssa Virta oli iloisesti kirmaillut lomamökissä koko tiistaiyön, pappi oli Tytti.

Arkun kantaminen oli Virralle vaikeaa. Hämmennys hänen mielessään oli melkoinen. Hänellä oli viikko sitten ollut kiihkeä seksikäs yö hurmaavan naisen kanssa. Hän oli saanut tästä tietää vain etunimen Tytti. Aamulla kun nainen oli lähtenyt, he olivat erotessa suudelleet, mutta Virta oli ajatellut, ettei siitä sen enempää sitten, kun tyttö ei suostunut kertomaan koko nimeään, saati osoitettaan tai puhelinnumeroaan. Nyt sama nainen piti kirkonmenoa, mutta kuitenkin tämä oli vallan eri henkilö. Kun pastori Tytti näki Virran mustissa pultsarinkuteissa, Leeviä hävetti ja niin omiin ajatuksiinsa syventynyt hän oli, että toiset kantajat joutuivat korjailemaan arkkua joka huojui hänen hytkyttäessään sitä, kun laskeuduttiin kirkon portaita hautausmaalle. Vähällä ettei hän irrottanut liinoista liian aikaisin ja pudottanut koko arkkua ylösalaisin kaivantoonsa. Muistosanojen aikaan hän yritti vältellä Tytin katsetta. Tytti taas oli aivan luonnollinen rutiinihautausta suorittava pappi ja iloinen oma itsensä. Katseiden kohdatessa Tytti iski jopa Virralle silmää. Kun lopetusvirsi oli vaikerrellen veisattu, hautajaisväki hajaantui ja Virta suunnisti autoaan kohti. Lehmuskujalla Tytti juoksi hänet kiinni, piilotti käteen paperilapun ja kuiskasi.

– Soita illalla tähän numeroon, mun täytyy nyt mennä kastamaan lasta.

Elokuisia ajatuksia

Elokuinen kertomus radiokuunnelmastani Angelniemi:

On elokuu. Suntio täyttää hautaa. Pienen seurakunnan kirkolliset tehtävät tahtovat kasautua. Yksi mies saa hoitaa kaike. Kun sunnintaisin hoitelee kellot ja kolehdit, mummut ja maahanpanot, saa arkisin vielä kaivaa haudatkin.
"Se on täytetty", päällimmäiset turpeet nätisti sijoilleen, sitten hiet otsalta ja tupakka palamaan.

Takorautaisen portin takaa tuijottaa kiinnostunut silmäpari suntion puuhia. Pikkuinen poika on seurannut haudan täyttämistä, vähän pelottavaakin. Suntio huomaa pojan.
"Terve mieheen". Poika ei vastaa vaan paikuttaa portin ripaa. "Hautojakos kattelet? Astu sisään vaan. Kyllä tänne mahtuu. Kuolleitten puutarhassa on rauhallista istua ja kuunnella lintujen ääniä.

Poika epäröi, mutta kokoaa rohkeutensa, avaa portin  ja astuu suntion viereen.
"Katos, kuolleet tahtoo eläville pelkkää hyvää. Ei niitä tartte pelätä. Uskotko? Ne vartioi meidän elämää.
Täällä on enkeliäkin joka puussa. Näetkös? Tuolla ison puun rungossa on kolo. Siellä ne enkelit asuu ja tiiraa mitä me tehdään. Ne vartioi ja auttaa meitä. Ei tartte pelätä, enkelit on turvana."

Pojan silmät tuijottavat tarkasti suntiota. Sitten suntio levittää sätkäpaperin. "Iltasella enkelit lentelee. Ei niitä päivällä näe. Kuolleet on muuttunut enkeliksi, niinkun tiedät. Perhana kun on huono liima näissä sätkäpaperissa. Taas meni sätkä ruttuun. Niin ,illalla, kun on pimeetä näkee enkeliä. Tuu illalla katsomaan, jos tahdot nähdä enekelin lentävän."

Poika tuijottaa partaista miestä. Äkkiä hän käännähtää ympäri ja juoksee vauhdilla portista ulos.

Iltahämärä laskeutuu hiljalleen ja kirkon ääriviivat tummuvat taivasta vasten. Vanhat lehmukset rakentavat hämärän puutarhan kirkkotarhan ympärille. Portti narisee. Poika hiipii varovasti sisään. Suntiota ei näy missään. Ei se ole tunnut. Juksasi vaan, niinkuin aikuiset tekee lapsille. Sanoo vaan, mutta ei oikeesti tarkoita mitä sanoo. Nyt poikaa ihan nolottaa, että lähti salaa kotoa kirkolle.

Haisee tupakalle. Suntio on sittenkin täällä.

"Terve miäheen. Uskalsit sitten tulla. Kierretään tuolta kirkon takaa ja jäädään lehmusten alle katselemaan, jos nähtäis vilahdus enkelistä." Suntio sammuttaa tupakan. " Enkelit on arkoja, mutta kun jaksaa pysyä paikoillaan ja odottaa, saattaa nähdä lentävän."

Lehmukset kurottaa taivasta kohti kuin monikätiset jättiläiset. Suntio ja poika seisovat hiljaa ja odottavat. Yö hengittää niskaan, jostain kauempaa kuuluu sorsan narskutus.

Ilmassa vilahtaa pieni tumma hahmo puusta toiseet. " Näitkö? Siinä se meni, enkeli."
Vain hetken taivasta vasten näkyi siivekäs hahmo. Poika seisoo lumoutuneena puun alla, että se ilmestyisi uudelleen. Kuuluu heinäsirkat, sorsat, mutta ei näy enää enkeliä.

" Nää enkelit täällä on oikeesti liito-oravia ja ne asuu näissä vanhoissa puissa. Ne liikkuu vain öisin. Ne enkelit saa elää rauhallista eslämää tässä vanhassa kirkkotarhassa. Kun kuunnellaan ihan hiljaa mekin voidaan erottaa enkelin lento."

J.K.