Kesäleiri

Jokainen avioero on onneton omalla tavallaan, mutta onnellinen avioero on onnellinen juuri sillä yhdellä ja ainoalla tavalla – kumpikin vapautuu kahleista.§ Juuri niin meille Neenan kanssa tapahtui. Kun avioliittoa oli taisteltu kymmenkunta vuotta, ja kamppailu oli muutamaksi viikoksi juuttunut asemasotavaiheeseen, minä syyllistyin häpeälliseen rintamakarkuruuteen. Yhtenä päivänä vaan paiskasin kalsarit, kuumavesipullon ja kiikarit ja viisikymmentä vanhaa älppäriä kassiin ja muutin syytinkille kaverin vinttiin.

                      Se asumisvaihe ei tietenkään voinut kestää määräänsä pitempään. Parin viikon kuluttua kaverin vaimo alkoi ihmetellä yläkerran kolinoita ja pihanurkalla norkoilevaa keltaista autoa. Siinä vaiheessa löytyikin minulle sitten kaupungin vuokrayksiö ja oli aika ilmoittaa uudesta tilanteesta Neenalle. Hän oli ratkaisun johdosta hyvin helpottunut ja järjesti oitis eropaperit vetämään ja elatusapuneuvottelut sosiaalitoimistoon. Ja minä, niin, mitä poikamies vaimolla tekee, kun ei muutakaan perhettä ole. Hain sähkörautatieni yhteisen asuntomme varastohuoneesta. Neena ei ollut antanut minun pystyttää rakasta harrastustani sisälle asuntoon.

                      Olen siis suorittanut avioliitossa vain lyhyen oppimäärän. Koulutus päättyi sinä rapaisena syyspäivänä, kun pakkasin tavarani ja lähdin. Yhteiseksi kiistan aiheeksi jäi liitosta Verneri, silloin viis, nyt jo kohta kymmenen.

                      Me Vernerin kanssa ollaan hyvissä väleissä. Kumpikaan meistä ei ymmärrä naisten jahkailuja ja epäloogisuutta. Verneri on kuitenkin sopeutuvampi kuin minä. Hän osaa sompailla oivallisesti äitinsä mielialojen ristiaallokoissa; hyvin osattu kymmenvuotiaalta pojankossikalta. Useimmiten uskon, että poika sanoo äidille joo, ja tekee sitten ratkaisut mielensä mukaan. Pojalla alkoi loma viime perjantaina, ja minulla tänään. Olen vuokrannut mökin kotipuolen saaresta. Lähdetään sinne Vernerin kanssa pariksi viikoksi onkimaan ja leireilemään niin kuin miehet. Neena on ilmoittanut pojan koulun leirille, mutta ehtii se sinne myöhemminkin. Nyt alkaa äijien yhteinen kesänvietto.

                      Virta pakkasi matkatavarat, repun ja valokuvausvälineet autoon, kiinnitti venetrailerin ja ajoi parkkiin puistotielle, josta näkyi suoraan Neenan ulko-ovelle. Kello 7.45 juoksi Neena talosta ulos kovalla kiireellä pukien takkia niskaansa. Hän ei huomannut lehmuskujan takana seisovaa Virran autoa, vaan otti polkupyöränsä ja lähti ajamaan vauhdilla töihinsä. Kello 8.15 ilmestyi ovesta Verneri, katseli ympärilleen ja kun tunnisti auton, juoksi sen luo. Virta avasi oven ja päästi pojan etupenkille.

Ajettiin pari kadunväliä kaupungissa ja sitten Virta kääntyi valtatielle päin.

                      – Et sä viekään mua leirin lääkärintarkastukseen? kysyi poika vakavana.

                      – Tuli vähän muutosta suunnitelmiin, vastasi Virta.

                      – Äiti sanoi, että sä antaisit mulle leirirahaakin.

                      – Me lähdetään nyt yhdessä telttaretkelle saareen.

                      – Enks mä pääse leirille? Äiti lupasi.

                      – Ei me miehet tässä äitejä tarvita. Osataan me itekin päättää asioista.

                      – Hei Leevi, äiti ei kyll yhtään tykkää tästä.

                      – Jaa.

                      – Kaikki kaverit lähtee leirille. Mä olisin päässyt Akun ja Larin kans samaan kämpään.

                      – Mepä päästäänkin saareen ja vietetään siellä hauska viikko. Sä meet sitten ens viikolla leirille.

                      – Pöh. Mulla on repussa mukana Akun kokispullokin.

                      Matka jatkui hiljaisuuden vallitessa. Miesväen yhteisen kesäloman aloitustunnelma ei ollut niitä parhaita. Leevi Virta yritti parhaansa mukaan saada poikaa innostumaan yhteisestä lomaviikosta mökillä saaressa, mutta Verneri vaan jurnotti hiljaa etupenkillä, eikä suostunut vastaamaan mitään.

                       Tilanne on Vernerille ensin vähän outo, kun ei ole äitiä määräilemässä, mutta kyllä hän innostuu, kun pääsee onkimaan ja ajelemaan perämoottorilla. Mä esittelen Vernerille kaikki mun lapsuuden jännät paikat ja näytän kuinka tehdään vetosolmu ja kaislavene.

                      – Höh. mä mitään kaislaveneitä haluu. Mä tahdon mennä leirille kavereiden kanssa.

Ja mitä sä meinaat selittää äidille, kun se kuulee tästä.

                      – Neena mitään saa tietää.

                      – Entäs sitte keskiviikkona, kun on perheen vierailupäivä, ja äiti tulee kattoon mua leirille.

Entäs, jos se ei löydäkään mua sieltä?  Mitä se mahtaa sanoo, kun ymmärtää, että sä oot vieny mut muualle?

                      – Soitetaan sille.

                      – Entäs ne leirin opet, mitä ne sanoo kun mä en tullutkaan?

                      – Mä soitan sinnekin

                      – Etkä soita.

                      – Sä vietät kesälomaa isäs kanssa. Me ongitaan kaloja ja paistetaan makkaraa.

                      – Yöök.

                      – Hauskaa, sano hauskaa, sano, kohta tuntuukin paremmalta, kun sanoo jotain kivaa. Sano kivaa.

                      – Paskaa, vastasi Verneri.

                      – Joo, siitä se lähtee.

                     

                      Vernerin kanssa on asetuttu Liikasten kesämökille. Minä tässä sytyttelen saunan pesää, että päästään löylyyn. On se vaan loistavaa päästä pojan kanssa kahden kesänviettoon. Kalastellaan, uidaan ja paistetaan makkaraa. Minä ostin Vernerille uudet snorkkelit ja veneessä on katiska, se me mennään kohta laskemaan.

– Kohta saadaan paistaa makkaraa. Ja sitten uimaan.

– Töks, töks.

– Voisit edes tuoda repun sisälle.

– Sä oot sätky.

            – Toi ei kyllä pidä paikkaansa, mä olen tasanen kuin viilipunkan aluslautanen.

                      Leevin otsalla kimaltelee hikikarpalo ja kädet vapisevat hieman, kun hän repii pojan käsistä repun ja vie sen mökkiin. Sen jälkeen hän kaivaa muovikassista esiin hernekeittopurkin ja alkaa valmistaa syötävää. Kun keitto on pohjaanpalaneena lautasilla, isä käy uudelleen hyvittelemässä poikaansa. Verneri on nukahtanut sikiöasentoon auton takapenkille. Virta jättää pojan lepäämään. ottaa laukkunsa ja lähtee soutelemaan mökkirannasta löytämällään veneellä.

                     Nälkäinen Verneri antaa vihdoin periksi, laahustaa mökkiin, kaivelee kattilasta pohjaanpalanutta keittoa, kaataa sen roskapussiin ja taittaa näkkileipää syömisekseen. Puhdasta juomalasia ei löydy, vain yksi käytetty tiskipöydällä. Maitotilkassa lasin pohjalla kelluu kuollut kärpänen. Onko se tapettu, hukkunut vai syönyt itsensä halki? Asia pitää selvittää. Verneri nostaa kärpäsruumiin tulitikulla lasista ja asettelee ketarat ojolleen tikkuaskin kannelle ruumiinavausta varten. Hän suorittaa huolellisen piston teroitetulla tikulla keskelle kärpäsen mahaa. Maha poksahtaa puhki ja keltaista höttöä roiskahtaa ulos. Tulos selvä: kärpänen syönyt itsensä kuoliaaksi. 

                      Päivällä aurinko paistoi kuumasti, Leevi ja Verneri tekivät sovinnon ja lähtivät rannalle jalista pelaamaan. Mukaan liittyi myös Roman naapurista. Erätauolla Leevin kännykkä soitti Kohtalon tangoa.

                      – Missä on Verneri?

                      – Älä huolehdi.

                      – Sun piti viedä poika kesäleirin lääkärintarkastukseen ja sen jälkeen leirille. Missä poika on? Mitä sä oot tehnyt?

                      – Verneri on mun mukana kesänvietossa, ja meillä on mukavaa.

                      – Mä oon ollu ihan paniikissa. Mä soitin leirille, ja sain kuulla, ettei Verneri oo siellä ollenkaan, ja sitten soitin naapuriin, ja kuulin, että niitten poika ei ollut nähnytkään Verneriä, kun se oli leirillä, ja sitten sä kehtaat sanoo, että älä huolehdi.  Onks Verneri sun kanssa?

                      – Joo.

                      – Missä?

                      – Mä oon vuokrannut mökin ja nyt me vietetään miesten yhteistä lomaa.

                      – Viet pojan heti kesäleirille. Se on odottanut koko kevään sitä.

                      – Enhän mä, kun meillä on paljon yhteisiä suunnitelmii.

                      – Jollei poika ole huomenna leirillä, mä pistän poliisit asialle. Tää on lapsenryöstö.

                     

                      Puhelu katkesi ja Virta työnsi kännykän takaisin housuntaskuun. Hän istuskeli Romanin kanssa rantakalliolla ja vilvotteli varpaitaan ja kaljapulloja rantavedessä. Aurinko oli koko päivän helottanut pilvettömältä taivaalta ja nyt, kun kello lähenteli jo kuutta ja Roman oli kertonut perinpohjaisesti elämäntaitelijan ammatistaan, heitä kumpaakin ramaisi jo aika lailla. Väsyttäviä hellepäiviä oli tulossa lisää, luvattiin sääennusteissa.

                      – Se on Neena, mun entinen vaimo, aika tuittupää, kun niikseen ottaa. Nytkin se oli kiukkuinen kuin ampiainen lasipurkissa, vaikka eihän meillä Vernerin kanssa oo mitään hätää.

                      – Hen on pojan äiti?

                      – Joo, meille jäi aviossa hankittu jaettava omaisuus muuten vähiin, mutta poika sentään kummankin iloksi, tää Verneri.

Illemmalla, kun oli käristetty makkarat oveen koputettiin, ja ennen kuin kumpikaan ehti vastata mitään, ovi avautui ja oviaukkoon ilmestyi poliisi.  Virran vatsanpohjasta kouraisi. Tuntui, kuin hänet olisi yllätetty viinakätkön päältä. Vaivihkaa hän piilotti tyhjän olutpullonsa tuolinjalan viereen. Poliisi tuli liki ja tervehti käsipäivää kumpaakin mökkiläistä.

                      – Täällähän se nuorimies, aloitti poliisi, ja toinenkin viranomainen putkahti esiin.

                      – Niin, ollaan Vernerin kanssa viettämässä kesälomaa.

                      – Kun tämä poika, häntä me etsitään. Neena Vintturi on ottanut yhteyttä, ja väittää, että olette ryöstänyt pojan. Onko tuttu nainen?

                      – Kai minä entisen vaimoni tunnen.

                      – Joo, on hankalia nää huoltajuusjutut. Neena Vintturi on kuitenkin Verneri Vintturin huoltaja, ja hän vaatii, että poika on tuotava hänen luokseen. Siksi me täällä ollaan. Että, kai meidän täytyy viedä poika äidilleen. Vai mitä Reeti?

 – Pääsenks mä sitten leirille jos mä lähden teidän mukaan? kysyi Verneri kesken kaiken. Kun poliisit myönsivät, että sellaista oli äiti puhunut, poika keräsi pikaisesti tavaransa reppuun ja aikoi lähteä poliisien matkaan. 

---

§ Tolstoi: Anna Karenina

Keltainen vai valkoinen

Kumpi on kauniimpi väri

kukalle keltainen vai valkoinen?

Tässä keltaiset päivänkakkarat

kai voittavat valkoiset pihasauniot.

Kukkien kieli

Garcia Lorcan näytelmässä Ikäneito Rosita eli kukkien kieli

nuori verevä nainen, Rosita lakastuu rakkauden puutteessa

kuin ruusu

joka menettää värinsä.

Nuorena se on herkän vaaleanpunainen, kasvettuaan aikuiseksi syvän tummanpunainen, roosa, kypsänä kellertävän punainen

ja vihdoin lakastuva valkoinen.

Garcia Lorcalle on tärkeää kukkien värin merkitys.

Punainen kertoo kai ennemmin intohimosta kuin keltainen.

Kajaanin katujen tulppaanimainoksissa julistetaan intohimoa keltaisin tulppaanein.

Mainosmiehellä ei ole tyylitajua tai herkkyyttä.

Tai hän on tyhmä.

Keltainen ei kerro intohimosta, se on arkipäivän, ystävyyden väri.

 Rakkaudesta ja intohimosta ei voi kertoa keltaisin kukin.