Vanaja kuorma-auto jyrräsi hiekkarinnettä vaivalloisesti täydellä pöllikuormalla, jahka päätielle päästiin, oli meno helpompaa. Rannalla, uimalan mutkassa Usko Rikkanen pysähtyi ja kytki peruutusvaihteelle, antoi sitten auton hiljalleen norua pudotuslaiturin jarrutöyssäriä vasen. Auton pysähdyttyä hän vetäisi käsijarrun ja kytki kipin nostolle. Lavaa ei kuitenkaan sopinut kohottaa kuin parin tuuman verran, sikäli että pöllit paremmin lavalta laskevat mereen saakka, eivätkä kasaa sumaa laiturille. Juuri saapuneelle saksalaislaivalle piti nopeasti saada lastattavaa, ja urakoitsija Spjut oli aamuyöstä hälyttänyt autoja kuormaamaan lisää propseja. Lossirannasta lenssaksi vyötetyt propsit kiskottiin hinaajalla laivan kylkeen. Usko kiipesi ottamaan kuormasta irtopöllin, käveli lavan taakse ja alkoi hakata pöllillä lukitustappia irti.
Piti olla tarkkana ja osua joka iskulla lukkorautaan. Jos iski ohi rautavaarnasta ja menetti tasapainonsa, saattoi jäädä mereen vyöryvän pöllisuman alle. Kolmannella iskulla irtosi tappi ja pöllit vyöryivät pärskyvällä kuohulla. Usko viskasi irtopöllin kädestään ja kävi nostamaan kipistä vielä sen verran, että koko lasti valui mereen asti.
Usko laski kuormalavan alas, ja katsoi rantaruovikon yli kohti uimalaa. Aamuaurinko heitti saunarakennuksen varjon hiekkarannan päälle, mutta silmiään siristellen Usko erotti vasta-aurinkoon, että uimalaiturin kärkeen, hyppytelineen reunahirteen, oli kiinnitetty moottorivene. Se oli hinnaja Putti: se saatanan kullinluikkija-Vigren on mennyt uimalaan vikittelemään Leilaa. Usko Rikkanen jätti kuorma-autonsa odottamaan ja hölkkäsi puolijuoksua kohti uimalaa. Uskon mieleen heijastui kuva Leilan vartalosta, kasvoista ja Vigrenin tahmaisista käsistä. Kädet kourivat rintoja kioskin hämärässä, nainen nauraa, mies huohottaa. Rikkanen hengästyy, huohottaa – juoksee kiivaammin ehtiäkseen näkemään mitä todella tapahtuu hänen poissa ollessaan, ehkä joka päivä – mistä sen tietää.
Uimarannalla on hiljaista. Kioski on autio, myyntitiskin ikkuna suljettuna. Liina ja Mirja leikkivät kahdestaan rannalla. He kaivavat aallonmurtajaa suojaksi hiekkalinnalleen.
– Hei likat, missäs äiti?
– Äiti on kioskissa.
Ei ole. Leila ei ole kioskissa. Onko vaimo juossut kaislikkoon sen kollin kanssa? Usko jatkaa juoksuaan kaislikkoon, ranta on kaislikosta mutainen, saappaat vajoavat syvälle ja jalat kastuvat, mutta mitäs siitä, kaislikosta pääsee pikaisesti laiturille. Kun Usko ponnistaa huohottaen lankonkille, laiturin päädystä lähtee Putti-hinaaja keula vaahdoten kohti vastarantaa. Usko juoksee ensin laiturille yrittäen nähdä kuka venettä ajaa. Kun ei erota kuljettajaa, hän äkkiä pysähtyy ja kääntyy takaisin, kävelee lankonkia saunalle. Siellä ei ole ketään. Usko harppoo uudelleen laiturille ja sieltä puuliiteriin. Liiteristä kuuluu kolinaa. Ennen kuin hän ehti tarttua kahvaan, ovi ponnahtaa auki ja Leila törmää liiteristä ulos puusylystä kantaen. Hän kävelee vauhdilla Uskon ohi kuin tätä ei olisi ollutkaan. Tukka on irrallaan, hameenhelmassa puunlastuja ja koko hänen vartalonsa uhkuu toimintatarmoa.
– Sielläkö sää olit? sai Usko viimein sanottua seuratessaan Leilaa saunalle, mä jo ajattelin, että missä, kun lapsetkin leikki kahdestaan rannalla.
– Ei minun parane rannalla auringossa loikoa, täytyy saunanlämmityskin hoitaa. Mennään peräkanaa sisälle saunan etuhuoneeseen, josta kiuasuuni täytetään. Usko yrittää auttaa koivuklapien lappomisessa uuniin, mutta Leila työntää hänet sivuun. Katsellessaan vaimoaan, joka reippaasti, miltei kiukuissaan heittele klapeja uuniin, Usko tuntee jotain yllättävää itsessään. Moniin aikoihin ei vaimo ollut näyttänyt yhtä himoittavalta, yhtä aistillisen höyryävältä kuin nyt. Uskon mieleen muistuu se kesä kun Leila oli ensi kertaa tullut Suppalaan ja he tapasivat toisensa. Leilan kaulalla on punaa ja hiuksissa koivuklapeista irronnutta harmaata jäkälää. Kun Leila nousee seisomaan ja kääntyy lähteäkseen pois, Usko tarttuu häneen uumilta ja vetää puoleensa. Leila kamppailee vastaan, mutta Usko onnistuu reuhtomaan hänen kevyen kesähameensa auki rinnuksista.
– Mikä nää on? kysyy hän pidellen kiinni vaimon uusien punaisten bikinien liiviosasta.
Leila repäisee Uskon kädet itsestään irti, kohentaa hameettaan ja sanoo.
– Ne on mun uudet bikinit. Eikö olekin kauniit? Mä tilasin ne Anttilan postimyynnistä.
Sitten Leila Rikkanen kiirehtii kioskille myymään karkkia, limsaa ja uimalippuja.
