– Kunpa saisi edes uuden uimapuvun, toivoi Leila Rikkanen täyttäessään rannalla jäätelökärryä. Hän käytti yhä viimevuotista punaista kokouimapukua. Nyt jos olisi rahaa, voisi ostaa vaikka bikinit. Niitä oli hyvin kauniita Anttilan luettelossakin. Siitä voisi tilata. Hänen vartalonsa kyllä vielä kestäisi katseita. Aika hyvin kahden lapsen äidiltä. Mutta ei hän saa uusia bikineitä, ei uutta hellepukua eikä edes uusia kesävaatteita lapsille. Kaikessa täytyy säästää. Usko vahtii joka pennin käyttöä. Leilaa sapetti. Hän heitti tyhjät jäätelölaatikot uhallaankin nurmikentälle. Saa Usko illalla korjata, kun tulee vuorollaan siistimään uimalan ympäristöä.
Leila antoi tytöille jäätelötikut jälkiruuaksi ja asettautui loikoilemaan nurmikolle kioskin kulmalle. Kaarle Spjutin hinaaja lähestyi, kiinnittyi laituriin ja siitä nousi Lasse Vigrén.
Illalla Usko palasi kotiin kiukkuisena ja nälissään. Hän vetäisi hikiset sukat jaloistaan, nuuhkaisi kuin ohimennen sukkamehunsa aromia ja asettui kahareisin kiikkuvalle, selkänojattomalle rahille, röhisti kurkustaan ulos räkälöntin, ruiskasi sen kynnykselle ja niin oli totuudentorvi valmis taas julistamaan päivän tunnussanaa:
– Me, jumalaukkemas, me työmiehet piretään pystyss tätä keikkuva ja natiseva laiva, tätä pitäjää. Jos ei meitti olis, saakeris, jos ei me revitäs mettäst ja maast irti tuaht läskisoosin ja potaatin voimal, niin, ei olis porvarilkaa, ei jumalaukkemas, olis mittä omaisuut´, tää on meijän tyälaisten rakentama tää Suomi.
– Lopeta, en mä jaksa kuunnella, totesi Leila ykskantaan ja keräsi astiat pöydältä.
– Voisit vähän sääkin arvostaa mun työtä. Mää käyn ajamass täyssi tukkikuormi joka päivä ainakin kymmenen tuntti, hoidan sen lisäksi vielä uimalan saunan lämmitykset, eikä muija muuta kuin vettä lonkka rannall ja hetkuttaa persettäs laivamiehill.
– Onko sun pakko leikata niitä varpaankynsiäs lattialle, tiuskahti Leila Rikkanen ja otti harjan ja rikkalapion alakaapista.
– Muija muuta kuin ketkuttaa. Ja tarttis vielä muka uudet bikinitkin. Eikö sun perse tarpeeksi vielä loista siellä rannalla, mitä? Pitäiskö saada ramppivalot ja filmikoneet, että mannekiinin vartaloa kuvattais lehtiin?
– Ei mun vartalossa ole mitään vikaa. Saisi sitä kuvatakin.
– Ei jumalauta, mun muijaani ei nähdä bikinissä uimarannalla.
– Sitä et sinä päätä.
– Sikäli päätän, että et saa rahaa bikineihis, uhkasi Usko.
– Enkä minä ole sinun pennies raakki, täräytti Leila lopuksi ja lähti ulos viilentämään kiukkuista oloaan.
Lasse Vigren oli jäänyt hetkeksi puitten varjoon. Hän kuunteli siinä suvituulten tarinoita vierailta mailta. Hän oli jo päättänyt, ettei aio jäädä koko iäkseen näitä hallan ja nälän maita tarpomaan. Rannalta kuului lasten ääniä, Lasse huomasi Leilan lastensa kanssa tulevan kioskille. Lasse juoksi alas hietikolle ja siitä hopeapajujen reunustamaa kujaa uimalan kioskille. Hän vetäisi tulipunaiset bikinit taskustaan ja heilautti tiskille.
– Oliko ne tällaset mitä sä toivoit?
– Voi, ihanat. Mistä sä nää sait?
Oli torstai-iltapäivä kello kaksi. Uimalassa oli hiljaista. Leila hypisteli bikinien pehmeää kangasta. Ne olivat siloista orlonia, ohuet kuin iho ja juuri sitä samaa mallia jota hän oli Eeva-lehdestä katsellut. Lasse kumartui myyntitiskin yli ja tarttui Leilan olkapäähän, veti luokseen ja suukotti kaulaan.
– Kävin maanantaina Turussa ja ajattelin että nuo mahtais sulle sopia. Niin sitten ostin. Kokeiles osuiko oikea koko?
– Enhän mä voi tästä kioskista kesken päivän uikkareja sovittaman lähtee.
– Siellä kioskin takahuoneessa vedät ylles. Mä kattelen tässä kuistilla sen aikaa. Jos joku tulee, käsken, että odottaa vähän aikaa.
– Entäs, jos Usko tulee?
– Sehän lähti kuorman hakuun. Vielä se viipyy.
– Entäs lapset?
Leila vilkaisi hiekkarantaa ja laituria kohti; vain pari auringossa lekottelevaa naista ja muutama lapsi. Kukaan ei näyttänyt olevan kiinnostunut siitä, mitä kioskilla tapahtui. Omat tytötkin kaivoivat ja leikkivät sopuisasti. Hän suukotti Lassea nopeasti huulille ja vetäytyi verhon taa kioskin eteiseen.
Lasse katseli salmen toisella rannalla lastaavaa laivaa. Se oli Liberian lipun alla purjehtiva höyrylaina nimeltään Catani. Ruoste peitti sen runkoa monilta kohdin ja keskilaivassa kököttävä miehistökajuutta oli sekin hyvin ränsistyneen näköinen. Tuskinpa tuo paatti enää montakaan matkaa teki, ennen kuin upposi omaa vanhuuttaan jossakin myrskyssä. Sekarotuisen miehistön oloista ei välittänyt kukaan. Ne paiskivat töitä ympäripyöreitä päiviä nälkäpalkalla. Laivan vesirajassa lastasivat suomalaiset ahtaajat paperipuuta. Kahdella kelluvalla kopukalla ahersi yhteensä kahdeksan miestä. Oman kylän äijiä kaikki. Se oli hikistä ja märkää työtä, mutta hyvätuottoista, jos vaan jaksoi painaa kakstoista tuntia yhteen menoon. Manttaalimies huusi ohjeitaan vinssiin ja pöllilasti lähti kohoamaan vesirajasta kannelle. Sieltä puutavara laskettiin alas ruuman uumeniin, jossa laivan oma miehistö hoiti lastin pinoamisen tiiviiksi lastiksi, ettei päässyt myrskyssä hajoamaan.
Lasse katseli laivan taakse. Siellä jossain häämötti avomeri, ja laajojen ulappojen, aavojen valtamerien keskellä, siellä jossain päiväntasaajalla oli Australia, kokonainen manner täynnä mettä ja hunajaa, työtä ja dollareita. Kaikkea sitä yltäkylläisyyttä jota Lasse ei ollut saanut kotomaassaan maistaa. Koko tähänastisen elämänsä Lasse oli saanut kitua sekatyömiehen paskapalkoilla ahneitten urakoitsijoitten ja nilkkipomojen määrättävänä. Nyt kaikki tulee muuttumaan. Syksyllä Lasse matkustaa laivalla Australiaan, sinne jonnekin kauas, ja luo siellä kultaa, mainetta ja kunniaa.
Liberialaisen laivan takana siinsi avomeren ulappa.
– Miltäs näyttää? Leila oli tullut esiin verhon takaa. Hän vei oikean kätensä niskaan, kohotti rintaansa ja katsoi kaihoisasti kaukaisuuteen niin kuin Anneli Sauli Elokuva-aitassa. Uimapuku oli luotu korostamaan hänen vartalonsa aistillisuutta. Lasse nautti näkemästään ja uhosi.
– Perkele, kun olet hyvännäköinen nainen. Tehräänkö susta heti kansainvälinen filmitähti.
